Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään
tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän
takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella
hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa
oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari,
herra Gabriel Corte, istui sen sijaan salin sivuseinällä, johon,
myöskin ikäänkuin lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra,
Martinus Peitzius, sekä muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi
kuulusteltavana eräs sotaväen hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen
näköinen mies.
Hevosseppä jatkoi kertomustaan:
"Kun minä sitten kolmatta päivää olin ryssän vankina, tuli
vartiakseni nuori ja parraton rakuuna. Katsopas nyt, Jyrki, eteesi,
tuon poikanulikan hyppysistä sinä helposti pääset livistämään, sanoin
minä itselleni, ja aloin siinä mielessä hangata ystävyyttä miehen
kanssa, sillä hän näytti tavallista hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä
maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä kysyi selvällä suomenkielellä,
että mistä minä olen kotoisin. Kun minä olin siinä aikani ihmetellyt
ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa oikea suomalainen ja väkisin
joutuneensa ryssän soltuksi. No se on selvää, että minä nyt aloin
häntä hartaasti houkutella päästämään minut pakoon. Mutta hänpä
ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä silloin hänet
hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin. Lopulta hän
kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin olla
samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana
yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan
yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.
Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä
(seppä koputti etusormellaan otsaansa), ainakin toisin vuoroin.
No niin, kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli
väärentämätön ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni
ja pääsin kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin
kuulat korvieni ympärillä."
"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?"
kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.
"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani
ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja
näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä
Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaruskellen jotakin
napattavaa. Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme
venäläistä rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo
entinen suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä
hänet ajoissa tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin
toveriensakin. Hän seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein
minä hänet nimismiehen luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle
tehdä. Nimismies kuulusteli häntä hiukan ja kehotti sitten minua
kuljettamaan hänet tänne pääkortteeriin."
"Hän on siis täällä nyt?"
"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja..."
Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien,
minkä johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana.
Ääntään alentaen virkkoi silloin seppä:
"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen."
"Kuinka niin?" hymähti Armfelt. "No hän on oikeastaan aivan naisen
näköinen jo kasvoiltaankin ja sitten... kun me pari kertaa tänne
tulomatkalla saimme saunata, niin hän ei suostunut yhdessä muiden
kanssa tulemaan kylpyyn."
"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?"
"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea
nimensä."
Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,
joiden läpi hän oli harhailko sekä vihollisten liikkeistä siellä,
viittasi Armfelt häntä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä
seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.
Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen
olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli
hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen
kulunut puku ja tukka, aikoinaan lyhyeksi keritty, oli pörröinen ja
epätasainen. Kasvot olivat aivan parrattomat, kalpeat ja tyttömäiset
ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt ja harhaileva ilme.
Huomatessaan niin monta katsetta itseensä kiinnitettävän, punastui
hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa teki hän vieläkin
tyttömäisemmän vaikutuksen.
"Sinä puhut suomea?" kysyi Armfelt.
"Kyllä", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken
päästä hiljaa: "Se onkin minun äidinkieleni."
"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?"
Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla
äänellä:
"Eerik Benjamininpoika."
"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!" ja Armfelt pani ääneensä
hieman ankaruutta.
Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä
itkuun, peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään,
ett'eikö hän ollut nainen.
"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä
mitään pahaa seuraa, päinvastoin", koetti Armfelt puhella hänelle
lempeästi.
"Annikka minun oikea nimeni on", niiskutti tyttö, "Annikka Swahn."
"Annikka Swahn", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän
kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin
tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa
oloissa olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että
venäläinen rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä
tapauksessa ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla
kuvastui syvä sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan
ilmaisseen oikean nimensä.
"Mutta mistä sinä, poloinen, olet syntyisin ja kutka ovat sinun
vanhempasi?" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.
"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,
oli kappalaisena", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.
"Hyvä Jumala, siis papin tytär!" pääsi välittömästi kirkkoherra
Peitziukselta.
"Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen
sotamieheksi?" kysyi Armfelt. "Kerrohan nyt meille kaikki
alustapitäin."
Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien
tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen.
Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän
kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.
"Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja
veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen
muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen", kertoi tyttö
jalkoihinsa tuijottaen.
"Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!" huudahti
Armfelt.
"Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan", kiiruhti tyttö
selittämään.
"Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on
tapahtunut ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista.
Sinä jouduit siis metsässä kasakkain käsiin?" hoputteli Armfelt.
"Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä
vastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta
ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä
ja ennenkin kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle
kasakkalauma."
"Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?" keskeytti
hänet Armfelt.
Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten:
"Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta."
"Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta
kerropas nyt edelleen."
"Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain
vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä
satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta
kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta
minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin
vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin
suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista
meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,
jossa minä sain olla kolme vuotta."
"Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?"
tiedusteli Armfelt.
"Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä
saimme puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein
puuttui sitäkin ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet
saivat aamusta iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla
ja meidän naisten täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä
sotamiesten vaatteita. Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin,
mutta kuolema ei tullut, vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti
sitä rukoillut. Kymmenittäin ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin
kääntyneiden suomalaisten ja ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin
teitä ja syrjäisempiä katuja, joista niitä aika-ajoin viskeltiin
Nevaan tai peruskivien alle. Ani harva sai osakseen oikean
hautauksen."
Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen
täyttivät hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän
katkonaisella äänellä:
"Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi
useimpia onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten
väkivallan uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan,
sillä monet miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin
heidät ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat
ja sieramet."
"Oih, sitä raakalaisuutta!" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä
inhon ilme.
"Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta", jatkoi
rakuunatyttö jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. "Sitten
alkoi kierrellä huhu, että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa
vallottamaan Suomea. Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin
miehet kuin naisetkin, jotka vain olivat voimissaan, pantiin väkisin
sotaväkeen. Jotka kieltäysivät tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin
meidät kuitenkin väkipakolla kastettiin ryssänuskoon ja annettiin
uudet nimet. Se tapahtui loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja
minulle annettiin silloin nimi Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta
suomalaista tyttöä raahattiin Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin
sotamiehen vaatteisiin ja opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja
ampumaan. Ja sotamiehet saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä
tahtoivat."
Kertojan ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan
vaikeni ja mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli
vallannut syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: "Kauheata!
kauheata!"
Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:
"Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt
taisteluissakin olla mukana?"
Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa
kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.
"On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,
Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,
joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin
tai muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme
hiljaisuudessa keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa
omia kansalaisiamme, vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan.
Minäkin sain Pälkäneellä haavan käsivarteeni."
"Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?" keskeytti hänet Armfelt.
"Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan
osassa te olitte?"
"Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeilla ja joukossa oli useita
siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat
hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli
taas paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä,
ellemme vikuroimatta kävisi päälle."
"Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!" huudahti Armfelt
ja löi rajusti kämmenensä pöytään. "Se jalosydäminen ja sivistynyt
Galitzin!"
"No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja
sivistynyt", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.
"Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa
vai vasenta siipeä vastaan?" kääntyi Armfelt taas tytön puoleen.
Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten: "En minä voi sitä niin
tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry ja varsinkin me
naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että me lähelle
suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä, sillä me
olemme heidän kansalaisiaan."
"Mitä!" havahtui yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa
oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka
levotonna oli kuunnellut tytön viime kertomusta. "Juuri kun minä
komensin mieheni pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen
rintamasta huutoja: 'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta
minä huusin miehilleni, jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet,
että se on vihollisen petkutusta kaikki. Ja niin me säälimättä
hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan kaikki, jotka tiellemme
sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme paratkoon, mutta emmehän
me mitenkään voineet käsittää, että vihollisten joukossa olisi omia
kansalaisiamme."
Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.
"Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa", kertoi tyttö,
kiinnittäen pelästyneet silmänsä majuriin. "Minä ja kaksi muuta
tyttöä pelastuimme piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana
hyppäsimme me satulasta ja kun siinä lähellä sattui olemaan korkea
lumikinos, peittäysimme me siihen ja kyyrötimme siellä aina
iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten kylmän ja nälän hätyyttäminä
kohosimme piilostamme, huomasivat meidät heti taistelutantereelle
kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset, ottivat meidät kiinni
ja veivät everstin luo ja..."
Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi
päänsä syvään alas.
"No, teitä varmaan rangaistiin?" virkkoi Armfelt.
"Niin, saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme", sanoi
tyttö mahdollisimman hiljaa, samalla kun kyyneleet alkoivat uudelleen
tippua hänen silmistään.
"Tyttö parka!" huoahti Armfelt. "Ja sitte sinä sait parin venäläisen
rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?"
"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä
viimeinkin jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin
toivonut."
"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan
papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole
näinä vuosina ollut mitään tietoa?"
"Ei", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. "Isäni on ollut jo toistakymmentä
vuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat
minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,
elävätkö he vielä ja missä he ovat."
"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, ja ehkäpä Jumalan avulla
saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat he monien
muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he kyllä ovat
turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa sinutkin
sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa sekä
sukupuolellesi kuuluva puku."
Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti Armfelt kirkkoherra
Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä lähestyen virkkoi:
"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä
kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse
noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa."
Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.
Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena
muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi
sen ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan
mielialan, jonka tytön kertomus oli synnyttänyt.
Ulkona oli mitä herttaisin kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla
kasvavassa pihlajassa sirkutteli parvi pikkulintuja, kaduilla ja
pihoilla näkyi päivää paistattelevia sotilaita ja torilta kuului
rummunpärrytys, kun talonpoikaisille sotilasjoukoille opetettiin
sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea
käsi poveen pistettynä, pää syvään alas painuneena ja kasvoillaan
synkkä ilme tuijotti hän ulos. Pormestari ja upseerit vaihtoivat
kuulemansa johdosta matalalla äänellä sanan silloin, toisen tällöin.
Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:
"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja
totuttanut. Mutta nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen
muonituksesta. Herra pormestari, pyydän teitä esittämään
suunnitelmanne."