Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja
palavalla hartaudella psalmin sanoja:
"Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala,
Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa."
Talvinen ehtoo pimeni ja jäätynyt ristikkoakkuna katonrajassa kykeni
enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen. Kun ei vangille
ollut suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja pitkien pimeän
hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle kohta hartauden
suoritettuaan.
Unesta ei kuitenkaan ollut toiveita, sillä jalkoja ja sivuja
särki taas armottomasti. Se oli seurauksena siitä, että hänen
muutamia viikkoja sitten oli täytynyt kasakkahevosen jälessä
tulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset
päivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja
rujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,
vaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.
Vanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck. Kun pakoon
lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:
"Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman
onnensa nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan,
mutta minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni."
Perheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan
Ruotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle, tehdäkseen
voitavansa seurakuntalaisten hyväksi.
Kun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä
sen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat ryssät vain ärtyneet
ja lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla
tavalla tuotti Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien
kanssa vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.
* * * * *
Kun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen,
aukeni kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi,
ettei se ollut vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin
ja huomasi nyt tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti
rykäisten toivotti hyvää iltaa.
"No herra varjelkoon, Tapanihan se on!" huudahti vanki hämmästyneenä,
sillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.
He puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:
"Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?"
"Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan", vastasi vanhempi veli
ujolla ja matalalla äänellä.
"Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi vanki
hämmästyksissään veljensä sanoista.
Hän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse
rinnalle ja kysyi:
"Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin
neuvoisi tullut?"
"Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin
vanginvartian, niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun
koppiisi. Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani
puhutella sinua sielunasioissa", selitti velimies. "Mutta nyt sinun
olisi hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään
minua pois."
"Tottako sinä sillä siis tarkotat?" kummaksui pappiveli, "ja miten
sinä olet ajatellut sen käyvän laatuun?"
"Kyllä se käy hyvin laatuun", vakuutti talonpoikaveli. "Me vaihetamme
vaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin
toistemme näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään."
Tuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui
sitä tehdessään edelleen:
"Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan
sydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet
useimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä
ajattelin, että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutaman
kapan täältä Vaasasta. Sitä varten otin mukaani kontin, joka on
lumihangessa vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin
sukset, ja suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta
etköhän sinä jo riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla."
Liikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.
"Mutta entäs sinä itse?" sai hän vihdoin kysyneeksi.
"Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne",
vastasi veli viattomasti.
"Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit
hirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?"
"Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies", vastasi
veli rauhallisesti, "jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi
seurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja
neuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta."
"Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni
pariin, mutta näin se, rakas veli, ei käy", sanoi pappiveli
päättävästi ja liikutuksensa hilliten. "Miten minä esiintyisin
lohduttajana hätää kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni
lunnaiksi jättänyt oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen
päällesi, sillä kyllä minä jään tänne."
"Mutta kun ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun
minusta tarvitse huolehtia", yritti veli vielä toista taivutella.
"Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen
alati heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin,
että minä ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään
meidät Turkuun ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin
seurakuntaani, sillä ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän
ihmisystävälliseksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi."
"Sinä et siis suostu lähtemään?" kysyi veli masentuneena.
"En!" vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä
itseään. "Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on
mahdoton sitä noudattaa."
Vastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.
Senjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti
lavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä avoimia piirteitä
sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat pettymyksestä
painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto, joka pakotti
hänet syleilemään veljeään.
"Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan
avulla aikanani selviän", sanoi hän koettamatta enää liikutustaan
salata. "Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään."
"Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut",
huoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia
viittoi häntä tulemaan.
Veljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi
sulkeutui heidän välillään.
Kuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta
uudelleen polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa
sydäntään palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko
Suomen kansan puolesta.
* * * * *
Seuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapaniveli jo Ilmajoen aukeilla,
selässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä
yritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä
olisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.
"Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,
niin -- nythän se olisi jo sekin ohitse", lopetti hän ajatusjuoksunsa.
Suolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo
armottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille,
sillä kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää
jälellä, olivat sitä paitsi autioina.
Ennenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,
ilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä kasakkajoukko kuin
maasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja
ponnisti viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta
välimatka oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti puolikymmentä
ärhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja
ja taakkansa painosta sortui hän maahan.
Kontista vapauduttuaan koetti hän nousta ylös ja toisen suksensa
kohottaen puolustautua. Mutta surmanpisto rintaan vaivutti hänet
uudelleen hankeen.
Hän ei noussut enää. Pakolaisia muistaen ajatteli hän:
"Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi
tähän."
Sitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän
ajatteli itseään syyttäen:
"Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä
kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta."
Hän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena
hangelle.