Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta alkain istunut
hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat
silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät,
että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden
hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.
Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari
yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja
sammuneet silmät vilahtelivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten
kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina
ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari
sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana
hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän
aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui
tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä
sydänmaalla.
Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän
nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten
mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samalla kun hänen kasvonsa
vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut
pidättyä kuiskaamasta:
"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?"
Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen
huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana
tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti
vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja
voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.
"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" tinki muori hädissään,
saamatta nytkään mitään vastausta.
"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti
taisteltavan", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden
jälkeen.
"No?" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.
"Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti.
"Herra Jumala!" huudahti muori.
Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi
lausumalla:
"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon,
niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa."
Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat
liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja
laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa
lämpiämään.
"Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja
napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.
Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta
sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli
kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa
paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta
paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.
Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken
kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja
laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja
toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä
hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja
ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.
Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,
jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.
* * * * *
Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta
aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut
oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:
musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli
hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä
suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin.
Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma
rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi
suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.
Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli
käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten
kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana
vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja
outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen
kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet
ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa
puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset
kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta
lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa
valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.
Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi
vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta
osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla
kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin
taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta,
vaan kärsivän kotimaan puolesta.
Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun
rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän
yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet
lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen
ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän
edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava
ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan.
Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn
vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein
kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä
hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti
Matinpoika eteenpäin.
Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää
päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"
Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään
heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo
tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos
hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen
kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta
huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi
hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.
Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään
heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan
ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden
keskeltä tulen vilkkuvan.
"Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä,
ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.
* * * * *
Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.
Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,
löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri heitä varten levitetty
olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat
ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän
vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun
valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan
kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.
Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät
miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta raskaaseen
uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä,
mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky
ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi
mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin
olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen
kansan häviöstä.
Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka
yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin
nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi
hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari
esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä
merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien
edustajan samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli
tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa.
"Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin
äänettömyyden.
Hän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:
"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin
me, lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa
pois."
"Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti
Matinpoika ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä
tunsin sydämessäni suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä
kerkesin siitä jo päästä."
Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen
päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.
"Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta.
"Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?"
"Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,
että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti
Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan!
Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja
hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.
Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun
tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme
eivätkä ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain
kasvatuskeinoja Herran kädessä, nämä tällaiset ajat, sillä hän on
aikonut tehdä jotakin kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän
rankaisee."
"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen
kovalta", virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni
epätoivossaan kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me
lainkaan näitä koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja
sitten sota, jolle ei loppua tunnu tulevankaan."
"Kovalle se tuntuu ja kovaa sen onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä
tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.
Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan
raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä
minun mielessäni juuri pyörii."
"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue
kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken
piti sanoa."
Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki: "Näin sanoo Herra,
Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava kaikista teidän
rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujamet kaupunkeihin, ja
autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää kynnettämän,
että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin edessä. Ja
heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on nyt niinkuin
Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut, jaotetut ja
autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan."
"Niin, niin... niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita
on niin kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen
löysitte täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne."
"Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.
"Mutta kesken ei saa uupua."
"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä
jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne
taas panevat elämän uudestaan alkuun."
"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa
ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin
olisi hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.
"Niin juuri!" vahvisti vaari.
Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta
sivu puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli,
kuinka heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen
jäseniään pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä
ehyemmäksi ja terveemmäksi.
Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi
lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi
ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän
kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.
"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin
kiertelyille. "Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava
kokoon. Meidän täytyy rientää toisia etsimään."
Kun hän hyvästiksi puristi vaarin kättä, lausui tämä:
"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut vielä
viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujamet
kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."
Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla
Laihian kirkonkylää kohti.
Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja miniälle: "Paljon meiltä
tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut kestämäänkin."