Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu
taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä.
Haavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin
kourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen
sai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja
olkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen
heiluttamaan miekkaa.
"Porilaiset! porilaiset!" hoki hän voipuvalla äänellä ja
yhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään
yliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisten täytyi särkynein
rivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä
lumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko.
"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he
meidän ylitsemme", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan,
missä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.
Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä
hänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset
vihollisen takaisin.
Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa
lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään
pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän
oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen
sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut:
Onko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?
Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja
verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri
Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika
kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä
everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti
Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella
äänellä:
"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"
Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta
lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti
haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä
otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:
"Missä rykmentin upseerit ovat?"
"Kaikki kaatuneet, herra eversti!" vastasi Antti Matinpoika, "eikä
sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä
ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla
ja...", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.
"Monta hetkeä en enää kestä", lausui Essen, "komenna sinä sitten
rykmenttiä ja muista..."
Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan
tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen
kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien
kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän
vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.
Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,
mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen
joka taholta.
Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:
"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja
kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!"
Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi
vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan.
Kuin yltyvään tulvaveteen peittyvinä taisteli samanlaisia rykmentin
jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä
taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian
puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli
kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin
ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan
kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka
vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.
* * * * *
Niin päättyi onneton Napuen päivä.
Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä
ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen
kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.
Kolkkona ja autiona levisi Napuen luminen lakeus hiiltyneine
talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi
ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat
vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanivat petolinnut raskain
siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri
kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.
Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle
pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni
Collin-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen
talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:
"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme
olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.
Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä herra eversti von
Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi
rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille
kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen
Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti
korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me
emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin
runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut
ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät."