IV.

Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt

adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen

alkoi puhua:

"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette

jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,

kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun

vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti

koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta

omilla urotöillänne."

Tässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti

nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä

tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi

hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön

velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle

iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman

voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen

katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin

epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna

järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.

Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä

yhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.

Äänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:

"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä

kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa

tai kuolla!"

"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali

noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän

sulun.

"Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani

teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne

rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan

monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!"

Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin

ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.

Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat lakanneet

kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti.

Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat

jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen.

Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat

viimeisen kerran muskettiensa sänkkipannuja ja upseerit harppoivat

lumessa kahlaten pitkin rivejä.

Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu

alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän

ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä

levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti,

josta vihollisen piti tulla näkyviin.

Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen pirstan päähän kylästä,

tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa

eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona

näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka

paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.

Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti

toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja

kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen

viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.

Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle

joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen

levittäytyessä rintamaksi poikki joen.

Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,

jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa

suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä

alallaan.

Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi

ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää

vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa

puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen

etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa

entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta

siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean

siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin

rykmentti käskyn marssia.

Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.

Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli

vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen

jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta

pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden

lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen

johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille

heitetyistä mustikoista."

Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,

purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi

melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.

"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä

lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta

Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen."

Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti

Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten

Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan

liittynyt Porin rykmenttiin.

"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva",

virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat

tehneet ikävän vaikutuksen.

"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi

tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.

Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi

selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!

alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi

hitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja

vihellystä.

Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten

hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja

astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja

ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.

"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista

ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin

anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.

Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen

rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:

"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven

on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä

Vöyrin tielle."

"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen

tuimasti.

"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan

on hänen komennossaan."

"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan

kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä

adjutantille komensi hän:

"Pojat, valmiit ampumaan!"

Miekka ja sana II: Historiallisia kertomuksia · 第 33 / 46 题