Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt
adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen
alkoi puhua:
"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette
jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään,
kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun
vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti
koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta
omilla urotöillänne."
Tässä Armfelt äkkiä keskeytti puheensa, tuntien kuinka huonosti
nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä
tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi
hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön
velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle
iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman
voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen
katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin
epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna
järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.
Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä
yhteenkuuluvaisuudentunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa.
Äänessä lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten:
"Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä
kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa
tai kuolla!"
"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali
noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän
sulun.
"Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani
teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne
rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan
monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!"
Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin
ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.
Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat lakanneet
kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti.
Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat
jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen.
Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat
viimeisen kerran muskettiensa sänkkipannuja ja upseerit harppoivat
lumessa kahlaten pitkin rivejä.
Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu
alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän
ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä
levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti,
josta vihollisen piti tulla näkyviin.
Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen pirstan päähän kylästä,
tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa
eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona
näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka
paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.
Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti
toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja
kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen
viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät.
Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle
joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen
levittäytyessä rintamaksi poikki joen.
Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon,
jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa
suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä
alallaan.
Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi
ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää
vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa
puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen
etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa
entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta
siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean
siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin
rykmentti käskyn marssia.
Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.
Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli
vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen
jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta
pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden
lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen
johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille
heitetyistä mustikoista."
Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti,
purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi
melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.
"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä
lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta
Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen."
Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti
Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten
Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan
liittynyt Porin rykmenttiin.
"Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva",
virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat
tehneet ikävän vaikutuksen.
"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät yhtä lujasti, kävi
tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.
Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi
selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits!
alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi
hitaasti taitetta kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja
vihellystä.
Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten
hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja
astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja
ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.
"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista
ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin
anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.
Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen
rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:
"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven
on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä
Vöyrin tielle."
"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen
tuimasti.
"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan
on hänen komennossaan."
"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan
kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä
adjutantille komensi hän:
"Pojat, valmiit ampumaan!"