Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä
ennusti lumipyryä.
Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti
ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista
Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana
sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata
sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään
nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta
sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin
leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän
silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.
"Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään
hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen
maahankin."
Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään.
Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko
kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja
nousi satulaan.
Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa
rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi
narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui
sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat,
suitsista taluttaen, käyttelyttelivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan
hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta,
taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun
talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui
armeijalle apuaan tarjoamaan.
Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan
pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen,
jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa
sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin
ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse
ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko
sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen
muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.
Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan
taistelulinjan keskustassa.
Kun Essen kylästä viettävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän
etempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren,
kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. "Tuo ei ennusta hyvää",
ajatteli hän synkistyvin mielin. "Mutta sehän on tiedetty jo kauan,
että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen
mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän
tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään."
Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin
mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa
jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle
ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa
avoimin päin ja miekka paljastettuna, tarkastellen lyhyen saarnan
kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden
kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan
jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät
virteen:
"Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä avartavaa,
hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä
kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten
kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä
nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut
koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin
samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä
hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä
niin luonnolliselta.
"Meidän viholliseni' on hirmuinen,
Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'
Ei löydy hänen vertaans'",
kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään
omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.