Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä
vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita.
Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuenkylän
talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja
hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän
eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli
revitty joukko talojen ulkohuoneita.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle
sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa
muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen
tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa
lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista
iltapuhdetta.
Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan
sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän
tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran
kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoamat pellot ja niityt
levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana
olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä
taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat
niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän
verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.
Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu
palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman
poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena
helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden
kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut
syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi
isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili
itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu
jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla
ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi,
aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää
nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin
niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.
Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin
hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli
hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä.
Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö
oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin,
hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan
muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!"
Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka
ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi
päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen
villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä
huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta
kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen
äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.
"Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.
"Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.
"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella."
"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin."
"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen
kulmiaan rypistäen.
"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies
rauhallisesti.
"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan
niin, ja nyt Jumalan haltuun."
Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä
aikaa tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään.
"Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia
kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella."
Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä
leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua,
toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä.
Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti
tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun
vihollisen kanssa.
Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit
olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat
lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään
tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa
peitteeksi.
Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset
liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki
huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä
ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja
kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti
joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva
oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen
lähinnä makaavan upseerin kasvoihin.
"Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.
"En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet
äänestä kapteeni Hinneliksi.
"Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla
mitään aavistuksia huomispäivään nähden?"
"Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään
jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi."
"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun
halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään
myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.
"Sen minä kyllä tiedän... mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel
katkonaisesti,... "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti
meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin... Ylipäällikkönä
ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker... ja sitten
vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa... ja
eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen
taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta... maa on
kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu...
ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan."
Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin
enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.
Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt
tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:
"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?"
Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa
vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten
kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä
aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään,
vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun
kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja
vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen
katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä
tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen
kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi
kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa
ehtoorukousta.