Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja
täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle.
Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä
Isonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen
istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat
Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin,
kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet.
Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714. Tiistaista saakka oli
viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä
odottanut vihollista Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti
von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle
saapunut ylioppilas Gabriel Peldan joka kymmenkunnan suksimiehen
kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas
Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijansa kanssa olevan täydessä
marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis
todennäköisesti tapahtuva huomenna.
Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö
oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous
oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen
oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot
tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle
edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet Ratsuväen
päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut
marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla
siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli
lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide,
että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli
sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen
joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet
ratkaisun hetkeä. --
Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä
otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina
hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin
ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään,
kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja
upseereihinsa kääntyen puhui:
"Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa
vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi
Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi
kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin
seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan
pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea
niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden
tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla
silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi
minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan
kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan.
Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se
menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme,
koko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi.
Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen.
Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä
taistelutannerta?"
"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel,
nousi seisomaan ja paljasti juhlallisesti miekkansa.
Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät
toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin
ääni värähteli, kun hän puhui edelleen:
"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin
me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä
vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa."
"Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut
enää tunteitaan hallita.
Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa
kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon
aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät
ne sitten tuppeen.
Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra
Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi,
liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui
nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja
muutamia papereita lausui:
"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä
etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen
perhehautaani Hollolan kirkkomaahan."
"Mutta, herra eversti..." yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai
hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle
tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin
päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki
upseerit päällikkönsä esimerkkiä.
Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi
kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit
ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka
soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen
rinnalleen ikkunan ääreen:
"Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme
paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla
miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei
voi olla perikatoon tuomittu. Herra heitä tukekoon huomisen päivän
vaiheissa."