Toivottu yhtyminen pääarmeijan kanssa oli vihdoinkin tapahtunut.
Parisen viikkoa olivat ne Liesnan tappelussa miltei puolella
vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot, jotka kenraali
Lewenhaupt Liivinmaalta oli tuonut kuninkaan avuksi, nääntyneinä ja
epätoivoisina harhailleet Sosch- ja Djesna-jokien välisissä metsissä.
Odottamatta olivat he sitten synkeänä lokakuun iltana törmänneet
metsässä yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Luullen
niitä vihollisiksi olivat he varustautuneet jo taisteluun, kunnes
viime hetkessä olivat tunteneet ne maanmiehikseen.
Hartaasti toivotun kohtaamisen ilo oli molemmin puolin ollut suuri.
Kaksi päivää oli nyt yhtynyt karoliiniarmeija taivaltanut etelää
kohti. Syksy oli ollut sateinen ja tavattoman kylmä. Armeija
kärsi kaiken puutetta ja sitä ympäröivät joka puolelta vihollisen
partiojoukot. Tie, jota ylpeä karoliiniarmeija kulki kohti kasakkain
maata, oli todellinen "via dolorosa", sillä nälkään ja tauteihin
nääntyneiden miesten ja hevosten ruumiit sekä hajonneet kuormarattaat
peittivät sitä kauttaaltaan. Niin marssi tuo tähän saakka voittamaton
armeija kohti Ukrainaa, jossa sitä Mazeppan lupaamien apujoukkojen,
ruokavarojen ja levon asemesta odottivat uudet pettymykset, kurjuus
ja lopuksi perikato.
Kolkon lokakuun illan pimetessä leiriytyivät joukot poltetun kylän
ympärille. Karjalan kolmannusrakuunain rykmentti -- tai paremmin
sanoen rykmentin tähteet -- oli asettunut taivasalle metsänrinteeseen.
Siellä istui kihisevän nuotion ääressä ratsumestari Procopaeus
ja satulalaukkuunsa nojaten luki tapansa mukaan raamattua, jonka
tyhjään alkulehteen oli merkitty hänen lukuisain lastensa nimet ja
syntymäajat. Kuullessaan askeleita viereltään nosti ratsumestari
päätään. Hänen totiset kasvonsa elostuivat hiukan, kun hän tunsi
kornetti Kyanderin.
"Terveeks! Onpa hauska nähdä, että sinäkin olet vielä hengissä ja
eheänä", lausui ratsumestari kätensä ojentaen.
Vaikka saman rykmentin upseereita, eivät he olleet viikkokauteen
tavanneet toisiaan, eri eskadroonat kun tuolla vaikealla taipaleella
olivat häipyneet toisistaan. Nyt oli Kyanderin eskadroona yhtynyt
muuhun rykmenttiin ja nuori kornetti oli rientänyt ystäväänsä
tervehtimään.
Näiden kahden eri-ikäisen upseerin ystävyys kummastutti toisia.
Procopaeus oli miltei synkkyyteen saakka vakava mies, joka ei
seurustellut juuri muiden kuin raamattunsa kanssa. Toverit sanoivat
häneen Liivinmaalla tarttuneen saksalaista pietismiä. Kyander taasen
oli avomielinen ja iloinen veitikka, jonka olisi luullut viihtyvän
paremmin kaikkialla muualla kuin tuon jörömäisen raamatunlukijan
seurassa. Mutta he olivat molemmat papin poikia, joten heitä
varmaankin liittivät toisiinsa samankaltaiset lapsuusmuistot.
"Tiedätkö", alotti Kyander nuotion ääreen istahtaen, "että Lewenhaupt
tappionsa tähden on joutunut kuninkaan epäsuosioon? Hänellä ei
eilisestä aikain ole mitään päällikkyyttä ja toiset kenraalit
nimittävät häntä piloillaan volontääriksi."
"Se on hävytöntä!" huudahti Procopaeus odottamattomalla kiivaudella.
"Häviömme Liesnassa on kokonaan kuninkaan oma syy, kun hän jätti
meidät alttiiksi venäläisten ylivoimalle. Ja nyt lykkää hän oman
syynsä toisen niskoille. Niin itserakkaaksi ja kopeaksi on hänet
myötäkäyminen tehnyt. Mutta nöyryytysten päivät ovat hänellekin
alkaneet."
"Mitä, ennustatko sinä meille tappioita?"
"Ennustan, ja pian saamme nähdä, että ennustukseni sen pahempi
myöskin toteutuvat."
"Mutta sinun pitäisi tämä kaikki sanoa itselleen kuninkaalle",
huomautti Kyander puoleksi leikillään.
"Kyllä minä sen vielä sanonkin", vakuutti Procopaeus niin totisesti,
että kornetti joutui hämilleen.
Ääneti tuijottivat he moniaan hetken kituen palavaan nuotioon. Sitten
kiintyi Kyanderin katse toverinsa lopen kuluneeseen univormuun.
Levittäen omaa, turkisreunaista päällystakkiaan virkkoi hän:
"Miksi et ole varustautunut talvea vastaan? Katsopas, näin mainion
kauhtanan minä löysin siitä autiosta herraskartanosta, jonne me
Sosch-joen varsilla harhaillessamme eräänä päivänä osuimme."
"Minä kärsin mieluummin vilua kuin lämmitän itseäni ryöstösaaliilla",
vastasi Procopaeus kuivasti.
"Mutta olithan sinäkin siellä kartanossa", sanoi Kyander
avomielisesti, "ja minä luulin nähneeni sinun pistävän siellä jotakin
laukkuusi."
Ratsumestari loi katseensa alas ja punastui korviaan myöten, niin
että Kyanderia rupesi kaduttamaan koko huomautuksensa.
"Niin, herra paratkoon, otinhan minäkin sieltä jotakin", lausui
Procopaeus matalalla äänellä. "Kas tässä!"
Hän veti satulalaukustaan esiin kolmihaaraisen, messinkisen
kynttilänjalan. Kyander purskahti nauramaan.
"Mitä ihmettä sinä tuolla teet? Tuskinpa sillä saa viinaryyppyä
juutalaiselta vaihdetuksi."
"Älä naura!" kielsi Procopaeus vakavasti, "en minä sitä ottanutkaan
sen raha-arvon takia. Katsos, minun huomioni kiintyi siihen sen
vuoksi, että minulla on kotonani ihan samanlainen kynttilänjalka,
aivan kuin ne olisivat lähteneet saman valajan kädestä. Sen
ympärillä olen minä rauhan vuosina vaimoineni ja lapsineni istunut
joulupöydässä. Ja siinä ovat varmasti näinä sotavuosinakin
joulukynttilät siellä kotonani palaneet ja niiden loisteessa ovat
omaiseni rukoilleet minun puolestani. Sen vuoksi tuli minulle
vastustamaton halu ottaa tämä jalka mukaani. Meillähän ei ole enää
pitkälti jouluun. Silloin, pyhänä jouluyönä, tahdon minä asettaa
siihen kynttilät palamaan ja muistella niiden loisteessa entisiä
onnellisia jouluiltoja kaukaisessa kodissani."
Kornetti Kyander tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hän pyysi
anteeksi ajattelemattomia sanojaan ja sitten alkoivat he hiljakseen
puhella omaisistaan ja kaukaisesta kotimaastaan. Lopuksi purkautui
kummankin rinnasta raskas huokaus ja kaihomielin tuijottivat he
riutuvaan nuotioon.
* * * * *
Suunnattoman vaivaloisen matkan jälkeen sai karoliiniarmeija
kutakuinkin tyydyttävän talvikortteerin pienessä Romnyn kaupungissa
ja sitä ympäröivissä kylissä. Joukot saivat levähtää ja syödä, jollei
juuri kyllikseen, niin ainakin toimeen tultavasti.
Procopaeuksella ja Kyanderilla oli yhteinen kortteeri pienessä
tupapahasessa, jonka he parhaansa mukaan olivat siistineet ja
laittaneet asuttavaan kuntoon.
Kun Kyander joulukuun puolivälissä palasi partioretkeltä ja astui
kortteeritupaan, tapasi hän siellä Procopaeuksen laittamassa
pieniä kääryjä. Yhdessä oli puusta muovailtu nukke, toisessa
koukerokuvioilla somistettu rasia, joka helinästä päättäen sisälsi
muutamia hopearahoja, kolmannessa taas joku muu pieni esine.
Ratsumestari yritti kätkeä ne nopeasti satulalaukkuunsa, mutta
Kyander oli ehtinyt jo nähdä osan tavaroista.
"Mitä ihmettä sinä noilla teet?" huudahti hän kummastuneena.
"Tietysti ne ovat joululahjoiksi omaisilleni", hymähti Procopaeus
hämillään, "jouluunhan ei enää ole kuin vähän toista viikkoa."
"Mutta ethän sinä voi niitä mitenkään kotiisi saada täältä maailman
laidasta, jonne ei edes yksinkertainen tervehdys kotimaasta pääse
tulemaan."
"En aiokaan saada. Panen ne vain jouluiltana esille joulukynttilämme
ympärille ja kuvittelen olevani kotona rakkaiden omaisteni parissa.
He siellä kaukana panevat varmaan esille pikku lahjoja myöskin
minulle ja kuvittelevat minun istuvan heidän seurassaan."
Kyander tunsi jälleen itsensä liikutetuksi.
"Olen minäkin ryhtynyt jouluvarustuksiin", sanoi hän. "Tulehan
katsomaan."
Hän vei toverinsa ovelle ja osotti hänelle pientä kuusta, joka seisoi
hangessa tuvan edustalla.
"Otin sen metsän läpi ratsastaessamme", kertoi hän. "Muutkin leirissä
valmistautuvat jo joulunviettoon ja varsinkin puuhaa kenraali
Gyllenkrok innokkaasti, että koko armeija voisi viettää niin iloisen
joulujuhlan kuin suinkin."
* * * * *
Pari päivää tämän jälkeen syöksyi Kyander hämmästyneen näköisenä
tupaan, jossa Procopaeus parhaillaan parsi univormuaan.
"Tiedätkö, kuningas on komentanut koko armeijan liikkeelle", huusi
hän, "tuolla ulkona luettiin juuri hänen majesteettinsa päiväkäskyä".
"Liikkeelle, minnekä sitten?" kysyi Procopaeus tylsän rauhallisesti.
"Mikä lie kaupunkirähjä, Hadjatsch tai jotakin sellaista. Kuningas
on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talvikortteerit
joukoille. Gyllenkrok oli kyynelsilmin rukoillut häntä sallimaan
armeijan edes joulunpyhät viettää täällä, mutta kaikki turhaan.
Eteenpäin vain, läpi lumen ja pakkasen! Mene tiedä, onko tämäkin
katsottava sankaruudeksi."
"Kopeata itsepäisyyttä se on", huomautti Procopaeus. "Huono omatunto
tekee hänet levottomaksi ja levoton ihminen ei kauan viihdy yhdessä
kohti. -- Mutta milloin meidän on lähdettävä?"
"Tänään jo."
"No lähtekäämme sitten. Haudassa ainakin saamme kylliksi levähtää."
Huoaten sijotti ratsumestari satulalaukkuun kolmihaaraisen
kynttilänjalkansa, jonka hän oli jo kiillottanut ja asettanut
valmiiksi pöydälle.
* * * * *
Talvi tuli vuonna 1708 aikaisin ja siitä kehittyi niin luminen ja
kylmä, ettei sellaista oltu vuosisataan Europassa nähty. Suomessa ja
Ruotsissa hautautuivat monin paikoin pienemmät asumukset umpipäähän
lumeen, niin että asukkaat kykenemättä liikkeelle pääsemään kuolivat
nälkään. Parisissa saakka kuoli ihmisiä viluun ja Venezian kanavat
menivät jäähän. Mitä sitten Ukrainan aroilla, jossa tiheäturkkiset
metsäneläimet kuolivat viluun ja kylmän kangistamia petolintuja
vangittiin käsin.
Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä lähti karoliiniarmeija
Romnystä Hadjatschia kohti. Samana päivänä puhkesi Ukrainan talvi
rajuimmilleen. Matkalla menetti pakkasen kourissa pari tuhatta miestä
henkensä. Toisilta paleltui keltä kädet, keltä jalat. Itse kuninkaan
täytyi tuon tuostakin hieroa lumella kasvojaan, joihin ainaiseksi jäi
pahoja pakkasen puremia.
Hadjatsch oli pieni kaupunkipahanen, jonka vihollinen oli jättänyt
autioksi ja lähtiessään polttanut osan taloja. Kaupunkia ympäröi
muuri, jossa oli yksi ainoa pieni portti. Kun armeija illan tullen
saapui sen edustalle, syntyi sanoin kuvaamaton sekamelska, kun kaikki
tahtoivat yhtaikaa päästä portista läpi ja katon alle. Kuri lakkasi
kerrassaan. Vaikka järjestys saatiin juurella vaivalla palautetuksi,
kesti toista vuorokautta, ennenkuin koko armeija oli päässyt portin
läpi. Sillaikaa paleltui suuri joukko miehiä ja hevosia kuoliaaksi.
Rakuunoita tavattiin jäätyneinä hevostensa selkään ja jalkamiehiä oli
kangistunut seisaalleen puiden tai muurin nojalle.
Kurjuus ja haikeat valitushuudot täyttivät pienen kaupunkirähjän.
Sen harvat talot olivat muuttuneet sairashuoneiksi. Missä välskärit
leikkoivat ja sahasivat paleltuneita jäseniä, joita ajelehti pitkin
katuja. Niiden keskellä harhaili kuumesairaita sotilaita, jotka
houriessaan lauloivat ja sadattelivat sekaisin.
Erään sellaisen sairashuoneeksi muuttuneen hökkelin nurkassa olivat
Procopaeus ja Kyander saaneet suojapaikan. Huoneen täytti ankara
löyhkä ja sairasten voihkina.
"Tällaisessa paikassa me nyt saamme ottaa joulun vastaan", lausui
Kyander, painellen kasvoihinsa syntyneitä paleltumia. "Mutta parempi
tämäkin kuin taivasalla."
"Niin, jos saisimme täälläkään viettää joulun rauhassa", vastasi
Procopaeus.
"Elä, veli rakas, ennusta enää tämän pahempaa", huokasi Kyander.
* * * * *
Saapui jouluaatto.
Päivän sarastaessa alkoivat Hadjatschin kaduilla rummut pärrätä. Kun
ne vaikenivat, luettiin joukoille kuninkaan päiväkäsky, joka määräsi
kaikki marssiin kykenevät liikkeelle. Päämääränä oli penikulman
etäisyydessä oleva Weprik-niminen kasakkalinnotus, jonka kuningas oli
päättänyt väkirynnäköllä vallottaa.
"Jouluvarustukseni ovat valmiina laukussa, missä sitten iltaa
vietettäneenkin", sanoi Procopaeus.
Sen saivat he pian tietää. Iltapuolella päivää kohosi pakkanen
korkeimmilleen. Niin ollen ei rynnäkköä Weprikin jäädytettyjä
rintavarustuksia vastaan ollut yrittäminenkään, vaan joukot saivat
majottua jouluyötä viettämään erään lähistössä olevan pienen kylän
ympärille. Ainoastaan vähäinen osa miehistöstä sai suojaa kylän
taloista. Suurin osa sai asettua taivasalle. Raudankylmää itäviimaa
vastaan, mikä tunki luihin ja ytimiin, pystytettiin miehen korkuisia
aitoja, joissa riukujen välit täytettiin olilla.
Kun Kyander oli oman eskadroonansa nuotiolla saanut hiukan
lämmitelleeksi, lähti hän ystäväänsä etsimään.
Procopaeus kyyrötti vähäisellä nuotiolla olkiaidan suojassa.
Messinkisen kynttilänjalan oli hän ottanut esiin ja pystyttänyt
hangelle viereensä. Siinä oli kolme viheliäistä talikynttilää, joita
hän Kyanderin saapuessa juuri sytytteli.
Kuullessaan ystävänsä askeleet nosti hän päänsä ja lausui:
"Rauhallista joulua!"
Kornetti ei vastannut mitään, vaan tuijotti hämmästyneenä ystäväänsä,
epäillen oliko tämä enää täydellä järjellään.
"Ja nyt joululahjat esille", jatkoi Procopaeus, avaten laukkunsa ja
asetellen hangelle kynttilän ympärille ne pienet kääröt, jotka hän jo
Romnyssä oli laittanut.
"Tässä on Gabriel-pojalle, tässä Annille, tässä taas pikku
äidille..." luetteli hän yksivakaisesti.
Kun kaikki lahjat olivat nimitetyt, kaivoi hän esille raamattunsa
ja vilusta hytisten alkoi lukea: "Koska siis Jesus syntynyt oli
Betlehemissä Judan maalla, kuningas Herodeksen aikana, katso tietäjät
tulivat Jerusalemiin..."
Kärsimykset ja koti-ikävä ovat saaneet hänen järkensä sekaisin,
ajatteli Kyander. Hänen mieltään myllersivät vuorotellen syvä surku
ja sääli toveriaan kohtaan sekä jonkunlainen epämääräinen viha.
Ääneti poistui hän ja lähti lämpimänä pysyäkseen harhailemaan ympäri
leiriä.
Pakkanen yltyi yhä. Tuon tuostakin täytyi Kyanderin kahmaista lunta
kouraansa ja hieroa sillä milloin kasvojaan, milloin käsiään tai
jalkojaan. Estyäkseen kokonaan kontistumasta täytyi yhtä mittaa
pysyä liikkeessä. Hellittämätön itäviima tuntui tunkeutuvan yksin
aivoihinkin.
Nääntyneenä ja pyörryttävin päin harhaili Kyander nuotiolta toiselle.
Silloin tunsi hän kelmeässä kuunvalossa yhtäkkiä kuninkaan, joka
suurissa saappaissaan ja tutussa sinisessä viitassaan asteli hänen
edellään. Kylmäkö vai ainainen levottomuus hänetkin oli ajanut
ulkona kiertelemään? kysyi Kyander itseltään ja alkoi vaistomaisesti
noudattaa hänen askeliaan.
Tavan takaa pysähtyi kuningas taammas nuotioiden kohdalle, ikäänkuin
kuunnellakseen niiden ympärillä värjöttävien miesten puheita. Mutta
kohta lähti hän jälleen liikkeelle ja nuori suomalainen seurasi kuin
varjo hänen kintereillään.
Hetken kierrettyään pysähtyivät he ratsumestari Procopaeuksen
nuotiotulen läheisyyteen. Hämmästyneenä tuijotti kuningas vaivaisesti
palaviin joulukynttilöihin. Ratsumestari istui entisessä asennossaan
ja hänen polviensa välissä oli avattuna raamattu, josta hän
saarnaavalla äänellä luki: "Minä sanon öykkäreille: älkäät niin
kerskatko, ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Älkäät
niin paljon haastako valtanne päälle: älkäät puhuko niin niskuristi.
Niinkuin ei mitään hätää olisi ei idästä eikä lännestä taikka
vuorilta korvessa. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja
toisen ylentää."
Nostaen äkkiä päänsä tähtäsi ratsumestari suoraa kuninkaaseen
katseen, jossa oli omituinen lasittunut ilme, sekä toisti painavasti:
"Sillä Jumala on tuomari, joka _tämän_ alentaa ja toisen ylentää."
Kuningas käännähti äkkiä kuin jonkun satuttamana ja lähti ääneti
jatkamaan matkaansa. Kyander katsoi hänen jälkeensä ja yhtäkkiä
selveni hänelle siinä, kuinka yksinäinen ja onneton tuo mies pakkasen
puremine kasvoineen oli.
Laskien kätensä Procopaeuksen olalle kuiskasi hän: "Etkö sinä
tuntenut, sehän oli kuningas?" Mitään puhumatta tuijotti puhuteltu
häneen lasittuneilla silmillään. Sitten rupesi hän jatkamaan
lukemistaan. Hänen kasvonsa olivat vilusta siniset ja sormet olivat
koukistuneet kuin petolinnun kynnet.
Tavaton tuska ja sääli toveriaan, kuningasta ja koko maailmaa
kohtaan kaihersi Kyanderin sydäntä. Hän ei voinut viipyä tuon
onnettomuuteensa jähmettyneen ystävänsä luona, vaan lähti rientämään
kuninkaan jälkeen, joka kuitenkin oli ehtinyt jo häipyä kylmän
kourissa liikehtiväin sotilasten joukkoon.
* * * * *
Vihdoinkin alkoi tämä onneton yö kallistua loppuun. Ainakin
kymmenennen kerran hieroi Kyander lumella nenäänsä ja poskipäitään.
Se selvitti hänen sekaantuneita ajatuksiaan. Yhtäkkiä muisti hän
raamattua lukevan ystävänsä ja lähti viimeiset voimansa jännittäen
rientämään hänen nuotiolleen.
Siitä oli enää jälellä muutamia savuavia kekäleitä. Kolme
joulukynttilää olivat valuneet muodottomiksi tönkeiksi sekä sammuneet
jo aikoja sitten. Mutta ratsumestari istui yhä samassa asennossa,
avonainen raamattu polviensa välissä.
Pahaa aavistaen riensi Kyander luokse ja laski kätensä hänen
olkapäälleen. Jo ensi kosketuksesta tunsi hän, että ratsumestari oli
paleltunut ja ruumis ehtinyt jo jäätyä.
Pitkän aikaa seisoi hän, käsi kuolleen ystävänsä olkapäällä, mitään
ajattelematta alallaan. Väkivaltainen tuskan ja nyyhkytyksen puuska,
joka tunkeusi syvältä hänen rinnastaan, havahutti hänet vihdoin
todellisuuteen. Hän kumartui ja otti ylös vainajan raamatun.
"Tästä lähin saa tämä matkata minun laukussani", sanoi hän.
Sen jälkeen poimi hän lumelta kynttilänjalan sekä joululahjat,
virkkaen itsekseen:
"Jos Jumala suo minun kerran vielä palata kotimaahan, niin nämät minä
saatan niille, joille ne olivat aiotutkin."
* * * * *
Kornetti Kyanderin oli suotu kestää kaikki sen talven kauhut
sekä päästä seuraavana kesänä ehein nahoin Pultavan onnettomasta
verileikistä. Mutta karoliini-armeijan tähteiden peräytyessä Turkkia
kohti joutui hän rykmenttinsä tähteitten kera Perevoloznassa
venäläisten vangiksi. Alun toista vuosikymmentä sai hän sitten kestää
kovaa sotavankeutta kaukana Siperian rajoilla.
Kun hän vihdoinkin rauhan tultua palasi synnyinmaahansa, oli hänellä
mukanaan ratsumestari Procopaeuksen raamattu, kolmihaarainen
kynttilänjalka sekä pienet joululahjat, joita hän kaikissa
vaiheissaan oli uskollisesti säilyttänyt.
Monen vaivan jälkeen löysi hän ystävä-vainajansa perheen, joka omalta
osaltaan oli saanut kestää kaikki isonvihan kauhut. Luovutettuaan
tuomisensa kertoi hän itkusta hiukenevalle puolisolle ja lapsille
tuosta kamalasta jouluyöstä kaukana Ukrainan aroilla.