Majuri Kaarlo von Burghausen istui havukasalla nuotion ääressä. Hän
tunsi itsensä hieman rauhattomaksi. Tätä ei kuitenkaan aiheuttanut
tieto siitä, että venäläiset lähestyivät Pähkinälinnasta käsin
monituhantisena joukkona ja että hän kuudensadan ratsumiehensä kanssa
oli todennäköisesti joutuva huomenna tekemisiin heidän kanssaan,
vaan rauhattomuuden aiheena oli yksinkertaisesti se, että hän ennen
taistelua aikoi pitää sotilailleen puheen.
Hän oli miekkamies kiireestä kantapäähän sekä saanut jo monesti
katsoa vaaraa silmästä silmään, joten vihollisen läheneminen ei
voinut häntä huolettaa. Mutta sitä kykenemättömämmäksi tunsi hän
itsensä sananmiehenä. Huomista taistelua piti hän kuitenkin siksi
merkityksellisenä, että hänen päällikkönä tuli välttämättä pitää
sen edellä puhe sotilailleen. Tämä oli nimittäin ensimäinen kerta
tämän sodan aikana, jolloin venäläiset hyökkäsivät varsinaisesti
Suomen rajojen sisälle ja hän seisoi täällä Lipolan kylässä
kuudensadan karjalaisen rakuunansa kanssa koko Suomen etuvartiana.
Hän tunsi hetken historiallisesti tärkeäksi ja ponnisti ajatuksiaan,
löytääkseen hetken vaatimuksiin soveltuvan puheen aiheen.
Jos majuri von Burghausen olisi menneen ajan vaiheista ollut hiukan
paremmin selvillä niin olisi hän saanut oivallisen puheen aiheen
itse sen paikan asemasta, mihin hänet oli komennettu synnyinmaansa
etuvartiaksi. Hän olisi muistanut, että ensinnäkin Lepolasta noin
parin penikulman päässä lounaassa oli Kivennapa, missä eräs herra
Jöns Maununpoika puolitoista vuosisataa sitten oli vähäisen joukon
kanssa Suomen etuvartiana ottanut vastaan suuren venäläisjoukon sekä
ajanut sen takaisin rajan yli. Ja toiseksi hän olisi muistanut, että
suunnilleen saman matkan päässä Impolasta koilliseen on Rautu, jossa
viitisenkymmentä vuotta sitten eversti Burmeister talonpoikaisjoukon
kanssa oli nimikään maansa etuvartiana ja ajoi venäläisarmeijan
takaisin.
Hän olisi voinut muistuttaa sotilailleen noista entisajan miesten
urotöistä sekä jatkaa sitten jotenkin siihen tapaan, että koska
Lipola on sen suoran viivan keskikohdalla, joka vedetään Raudusta
Kivennavalle, niin he niin ollen ovat saaneet osalleen keskustan
puolustamisen tuolla etuvartiolinjalla. Ja kun molemmat sivustat ovat
aikaisempina aikoina kumpikin kohdaltaan lyöneet vihollisen takaisin,
niin on heidän velvollisuutensa seurata isäin esimerkkiä ja puolustaa
yhtä sankarillisesti keskustaa.
Mutta, kuten sanottu, majuri Burghausen ei ollut selvillä isänmaansa
historiasta paremmin kuin muistakaan sotakomentoon välittömästi
kuulumattomista seikoista. Ja siksi hän levottomasti haparoitsi
niiden häälyvien mielikuvien joukossa, joita aiottu puhe herätti
hänen päässään.
Maaliskuinen päivä oli jo riutumassa illaksi. Läntisellä
taivaanrannalla näkyi enää heikko punerrus ja sitä vastaan
kuvastuivat tummina kuvioina taampana olevan kylän tuulimyllyt ja
kaivonvintit. Yltympäri kuului matalaa puheensorinaa sotilasten
nuotioilta ja syrjempänä rauskuttivat illallistaan paaluihin kytketyt
hevoset. Etäämpänä huhuilivat etuvartiat toisilleen ja kovettuvalta
hangelta kuului suksensuihketta.
Burghausenin vanha palvelija, Martti, jolla oli yllään korpraalin
asu, heitti uusia puita isäntänsä nuotioon ja tiedusti samalla, eikö
majuri halunnut illastaa.
Puhuteltu kohotti päätään ja silmäili hajamielisenä Marttia.
Mutta äkkiä elostutti hänen silmiään iloinen välähdys ja sormiaan
näpsähyttäen huudahti hän:
"Niin, kaivahan tosiaankin esille jotakin haukattavaa, sillä minulle
tuli yhtäkkiä huikea nälkä. Ja sitten saat itse istua tähän nuotiolle
sekä kertoa minulle Lundin tappelusta."
Marttia silmäillessään oli majuri äkkiä muistanut, että tuo
vanha korpraali oli ollut mukana Lundin tappelussa, jossa hänen
isänsä, eversti Herman von Burghausen, oli viidensadan suomalaisen
ratsumiehensä kanssa pelastanut voiton ruotsalaisille. Isä oli
sankarijoukkoineen kaatunut paikalleen ja Martti oli ainoa pelastunut
koko rykmentistä, sillä eversti oli kaatuessaan velvottanut hänet
viemään viime tervehdyksensä omaisilleen Suomessa. Nuo paikoilleen
kaatuneet sankarit olivat olleet Karjalan rakuunoita ja siis hänen
rakuunainsa isiä ja heitä oli johtanut hänen oma isänsä. Siinähän oli
mainio puheen aihe ja se tuli kuin taivaasta pudoten!
Monta kertaa oli majuri lapsuudessaan kuullut Martin kertovan Lundin
tappelusta. Aina kun Burghausenin perhe oli tuon kuuluisan tappelun
vuosipäivänä kerääntynyt illan hämyssä takkavalkean ympärille heidän
talossaan Walkjärvellä, oli Martti-rakuuna kutsuttu sisälle kertomaan
eversti-vainajan viimeisiä terveisiä. Yhtä uskollisesti oli Martti
aina, talon rouvan nyyhkyttäessä, kuvannut yksityisseikkoja myöten
taistelun vaiheet, joutuen lopulta itsekin liikutuksen valtaan, kun
hänen oli toistettava everstin terveiset vaimolleen ja pojilleen.
Majurille oli kertomus siis kylläkin tuttu, mutta siitä huolimatta
tahtoi hän nyt kuulla sen jälleen ja siten verestää muistiaan.
"Kas niin, Martti, alahan jo kertoa!" hoputti hän syömään ryhtyessään
vanhaa palvelijaansa, joka oli istahtanut havukasan reunalle ja
kohenteli nuotiota. "Kuinka oli meikäläisten sotajoukko asetettu
rintamaan?" kysyi hän johteeksi, että Martti pääsisi paremmin alkuun.
"Meidän rykmenttimme oli etummaisena vasemman siiven äärimmäisellä
nokalla", alkoi Martti, joka ei juuri ollut selvillä koko sotajoukon
sijottelusta. "Ja oikean siiven nokalla oli myöskin suomalaisia
ratsumiehiä, vaikka ne eivät kuuluneet meidän rykmenttiimme."
"Aivan niin, suomalaiset olivat siis teräksenä kummankin siiven
kärjessä", keskeytti majuri, "sen kunnian he olivat ansainneet Saksan
sodassa."
"Meidän takanamme oli kiviaita, jonka suojassa ruotsalainen jalkaväki
seisoi", jatkoi Martti. "Kun tanskalaiset lähenivät, lausui
eversti-vainaja: 'Pojat, nyt on kysymyksessä voittaa tai kuolla! Tuon
kiviaidan suojaan kai teistä ei kukaan halunne paeta, vaikka itse
hiisi syöksisi joukkojansa meitä vastaan?' Ja yhteen ääneen huusivat
pojat, että he tahtovat pitää paikkansa, tulkoon mitä tulkoonkin.
Sitten alkoi taistelu. Ruotsalaiset meidän oikealla puolellamme
joutuivat pian epäjärjestykseen ja alkoivat paeta kiviaidan taakse.
Mutta meidän rykmentissämme ei ainoakaan rivi ollut horjahtanut
paikaltaan ja verissäpäin saivat tanskalaiset palata takaisin.
"'Hyvin tehty, pojat!' huusi eversti-vainaja, 'Ja nyt valmiit ottamaan
vastaan toista kuuroa!' Mutta tanskalaisten toinen hyökkäys päättyi
kuten ensimäinenkin. Silloin toivat he meitä vastaan henkikaartin
joukot, joita he pitivät voittamattomina ja meitä he nimittivät
kuoleman rykmentiksi, kai sen takia, että meidän jokaisella
kahdeksalla komppaniallamme oli mustat liput --"
"Ja että te kuolemaa tuottaen seisoitte niin järkähtämättöminä
alallanne", lisäsi majuri.
"Niin", jatkoi Martti. "Ensiksi teki henkikaartin ratsuväki kolme
hyökkäystä meitä vastaan, mutta ajettiin joka kerta nurinniskoin
takaisin. Sitten tuli henkikaariin jalkaväki, jonka muskettituli
teki suuria aukkoja meidän riveihimme. Mutta meidän säilämme
ajoivat heidätkin hajalleen. Yhtä järkkymättöminä seisoivat rivimme
alallaan, vaikka meistä monet olivatkin jo ainaiseksi suistuneet
satulasta ja yhtä monet vuotivat verta. Eversti-vainajallakin oli jo
useita haavoja ruumiissaan, mutta siitä huolimatta istui hän kuin
valettuna satulassa ja kehotti miehiä pysymään lujina, kunnes muu
sotajoukko kerkeää uudelleen järjestyä taisteluun. Kaikki lippumme
liehuivat vielä pystyssä eivätkä tanskalaiset uskaltaneet enää
uudistaa hyökkäyksiään. Mutta sen sijaan alkoivat he viskellä meidän
keskellemme kranaatteja, jotka räjähtäessään surmasivat ympäriltään
hevosia ja miehiä. Nyt alkoivat rivimme nopeasti harventua, mutta
me jälellä olevat seisoimme lujina paikallamme ja vastasimme
karpiineillamme tanskalaisten tuleen."
Lisättyään puita nuotioon jatkoi Martti:
"Lopulta meitä ei ollut enää jälellä kuin viitisenkymmentä miestä
ja yhä sinkoili kranaatteja keskellemme. Silloin näin minä
eversti-vainajan horjahtavan satulassaan, samalla kun hänen ratsunsa
putosi polvilleen, sillä ihan sen jaloissa oli räjähtänyt kranaatti.
Minä laskeusin satulasta ja riensin paikalle, auttaakseni everstiä.
Hän oli saanut kranaatin kappaleen kylkeensä ja autettuani hänet
satulasta sanoi hän vaikeasti puuskuttaen: 'Vetäydy sinä, Martti,
tuonne kiviaidan taakse, säilyäksesi hengissä ja viedäksesi viimeiset
terveiseni kotiin.' Hän antoi minulle sormuksensa, kellonsa ja
rahakukkaronsa ja sanoi: 'Vie nämä viime tervehdyksenä vaimolleni
ja käske hänen kasvattaa pojistamme sotureita, jotka tarvittaessa
osaavat kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin minä nyt
kuolen'! Tällöin syöksyi verivirta hänen suustaan ja miekkaansa
viitaten sai hän enää vaivalla lausutuksi: 'Tämä Kaarlo-pojalleni.'"
Kyyneleitä kiilui majurin silmissä ja lyöden kädellä miekkansa
huotraa lausui hän:
"Niin, se on tämä tässä!"
Koettaen yhä yltyvää liikutustaan hillitä jatkoi Martti:
"Samalla alkoivat tanskalaisten rummut päristä ihan edessämme,
sillä he tiskaisivat jälleen hyökätä kimppuumme. Minä nostin
eversti-vainajan syliini ja juuri kun pääsin kiviaidalle, huokasi hän
viimeiset henkäyksensä. Takanamme kävi vimmattu taistelu ja minun oli
vaikea hillitä itseäni syöksymästä toverieni avuksi, jotka paikkaansa
jättämättä taistelivat joka puolelta päälle tunkevaa vihollista
vastaan. Hetken kuluttua ilmottivat tanskalaisten voittohuudot, että
suomalainen kuoleman rykmentti oli kaatunut viimeiseen mieheensä.
Minä olin ainoa, joka pelastuin, sillä minua velvotti siihen
eversti-vainajan käsky."
Silmiään pyyhkien vaikeni Martti ja omituista haltioitunutta
liikutusta tuntien tuijotti majuri ääneti nuotioon.
Nyt oli hänellä selvillä, mitä lausua huomenna sotilailleen. Hän ei
huolinut sen paremmin ruveta puhetta sommittelemaan ja siihen hän ei
tuntenut pystyvänsäkään. Yksinkertaisesti ja hartaasti tahtoi hän
vain kuvata heidän isäinsä taistelun Lundin luona ja muistuttaa,
mihin se heitä velvotti.
Ilma oli kevättalvisen raikas ja kajava. Tähtikirkkaana kaareusi
taivas lepäävien sotilasten yllä ja majurista tuntui kuin sieltä
ylhäältä katselisivat hänen isänsä ja muut kuoleman rykmentin urhot
poikiaan ja odottaisivat, kykenevätkö he yhtä järkkymättöminä
seisomaan vartiopaikallaan kuin he.
"Tämän kunnianarvoisan miekkani kautta, heidän ei pidä meistä
pettymän!" päätti majuri mielessään ja ojentausi viittaansa
kääriytyneenä havuvuoteelleen.
* * * * *
Vihollinen, joka nyt läheni Lipolan kylää, ei tullut enää
samanlaisena järjestymättömänä barbaarilaumana kuin Jöns Maununpojan
ja vielä Burmeisterinkin aikana. Rajajoen takaista kaaoksellista
maailmaa muovaili parasta aikaa jättiläismies länsieuropalaisten
kaavain mukaan ja uudistukset tuntuivat selvästi sotajoukossakin.
Vaikka Narvan tappelusta oli vasta kulunut kolmisen vuotta, oli
tämä muutos kuitenkin selvästi huomattu äskeisessä Pähkinälinnan
vallotuksessa sekä niissä taisteluissa, joita suomalainen sotajoukko
oli viime kesänä käynyt tsaaria vastaan rakenteilla olevan Pietarin
kaupungin ympäristöllä.
Mutta siitä huolimatta kohtasi monituhantinen venäläisjoukko majuri
von Burghausenin pienessä joukossa kovan vastuksen.
"Lundin luona kaatuneiden isäimme nimessä luvatkaamme, että
vihollinen ei ole vartiopaikkamme ohi pääsevä muuten kuin meidän
ruumistemme yli!" oli majuri puheensa lopussa huudahtanut
sotilailleen, jotka yksimielisesti olivat päättäneet mieluummin
kuolla kuin peräytyä vihollisen edestä.
Kun taistelun melske oli vaiennut ja illan tullen kuu varovasti
kurkisteli puiden latvain yli, näki se Lipolan kylän tuhkana ja sen
alla olevan aukian täynnä kaatuneita. Siellä lepäsivät viimeistä
untaan Burghausenin rakuunat, jotka lupauksensa mukaan ja isäinsä
esimerkkiä seuraten olivat miekka kädessä kaatuneet viimeiseen
mieheen. Mutta taajat ruumiskasat heidän ympärillään osottivat,
että voitto oli ylivoimaiselle viholliselle tullut ylen kalliiksi.
Ainoastaan rippeitä heidän joukostaan oli voinut kulkea edelleen
lähikyliä hävittämään.
Kun kuu ikäänkuin näkemiinsä perehtyneenä uskalsi irtautua puiden
latvoista ja kohota hiljalleen ylemmäs taivaalle, lankesi sen valju
hohde esteettömästi kentälle, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus.
Ainoastaan yhdessä kohti taistelukentän keskuksessa, missä viimeinen
kamppaus oli käyty ja missä kaatuneiden joukko oli tihein, näkyi
vähäistä liikettä. Nuori sotilas suomalaisen rakuunan asussa kohosi
hiljalleen istumaan ja tunnusteli päätään. Hän sai sormiinsa
hyytynyttä verta ja muisti nyt saaneensa miekaniskun, josta hän oli
menettänyt tajunsa ja pudonnut satulasta.
Haavottunut, joka oli vasta kahdenkymmenenvuotias nuorukainen,
nimeltään Juhana Henrik Fieandt, kohosi hiljaa jaloilleen ja
tunnusteli raajojaan. Hän ei huomannut itsessään muita vammoja ja
alkoi varovasti, vaikkakin hoippuen, liikkua kuolleiden keskellä.
"Nähtävästi minä olen ainoa eloon jäänyt koko kentällä, sillä kaikki
makaavat liikkumattomina eikä miltään suunnalta kuulu pienintäkään
voihkausta", ajatteli hän eteenpäin pujotellessaan.
"Toverini ovat pitäneet lupauksensa", jatkoi hän kuolleita
silmäillen, "ja kaatuneet viimeiseen mieheen. Meitä olikin enää
vain parikymmentä kuudestasadasta jälellä silloin kun minä sain
miekaniskun päähäni. Mutta jokaisen ympärillä makaa puolikymmentä
ryssää, niin että he eivät ole henkeään halvasta myyneet."
Poistuttuaan etemmäs paikalta, missä hän itse oli maannut, kumartui
hän tarkastelemaan muuatta veren ja haavojen peittämää, puoli
alastomaksi ryöstettyä ruumista.
"Majuri!" lausui hän itsekseen. "Niin, niin, hän oli jo yltyleensä
verissä silloin kun minä hänet viimeksi taistelun vilinässä näin.
Hänellä näyttää olevan ainakin parikymmentä haavaa ruumiissaan,
mutta siitä huolimatta on hän isänsä miekan puristanut niin lujasti
kouraansa, että ryöstäjätkään eivät ole sitä saaneet irrotetuksi. Ja
tuollahan makaa isäntänsä jaloissa vanha Marttikin ja ukko näyttää
aivankuin hymyilevän. Niin, nyt hän on päässyt Lundissa kaatuneiden
toveriensa seuraan ja hymyilee sen vuoksi. Nyt näkyy jääneen minun
tehtäväkseni saattaa isänmaalle kaatuneiden viime tervehdys. Sen
minä olenkin tekevä ja totisesti, jos jokainen Suomessa seisoo yhtä
lujana paikallaan kuin nämä, niin tätä maata ei tuhoo venäläistäkään
voimakkaampi vihollinen! Ja nyt pyrkimään elävien ilmoille tältä
kuoleman kentältä!"
Horjahdellen ulkoni Fieandt taistelutantereelta ja hävisi hetken
kuluttua metsän siimekseen.