Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki
kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä,
mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän
tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle
kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän
palveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen
kersantin arvonkin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen
takia.
Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä
huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla.
Koskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä
tai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään.
Leirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai
tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä herkeämättä
tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja
tupakin katku.
Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka
suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla
ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti.
Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo
kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä
tiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi
savivelliksi.
Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt
siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät,
litkuirämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja
niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai
Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman
hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin
taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa
marssimaan eteenpäin.
Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien
yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat
tehtiin, kulun jouduttamiseksi, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät
joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona
tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät
paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda
ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan
kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan
osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan
musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he
tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan,
raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.
Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi
hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään
tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin
ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut
tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui
satojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia
ja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.
Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli
siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se
joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli
satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia
miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä
heillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija
liikkui.
He olivat eksyksissä.
Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä,
harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa
heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista.
Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan
rykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä.
Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden
joukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät
neuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli
toivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt.
Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet
tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti
tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla
epätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän.
Mutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he
olevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.
Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän
kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia
kasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon
tuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja
mistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan
sammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen
kohta kuolon kaltaiseen uneen.
* * * * *
Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän
puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä
katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja
sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä
monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut
ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko
luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka
puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se
oli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai
risaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon
kanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon
kädessä.
Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: "O sinä kaikkivaltias
ja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna
sinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen
matkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä
niinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä
ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa
Egyptistä Kaanaan maalle."
Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä
kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: "Sinun huomaas, Isä Jumala,
annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet
tähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset
meidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä
onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!"
Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas,
huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen
kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä
silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus
ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta
kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.
Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen
kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen
silmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän
näytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja
ojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti
pitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:
"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua
siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla
Lundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin
minä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo on tie
meiltä katkaistu."
"Tehkää se Jumalan nimeen!" sanoi majuri käheällä äänellä.
Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi
vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo
taakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän
hetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten
lähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen
köyryyn.
Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi
ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää
ja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän
langettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella
seudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina
lähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.
He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta,
lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko
heitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä
lausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut
entiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan
toisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi
lakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen,
jota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään
tapahtui. Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen
samoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä
levähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman
suupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä
aamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja
silloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen
jälkeensä.
Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja,
jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati
pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet
kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä
taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita
virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät
yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt
hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.
Sinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että
Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo
lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko
johti miehiään takaisin kotimaahan.
Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen
latvoille.
Tänne, erään soisen aavikon reunaan, oli Moskovasta tsaarin
vainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovitsh munkki tovereineen
asettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen
pienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa
ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä
Antikristukseksi.
Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet
munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat
selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä
ohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi
ryypiskellä ja pelata korttia.
Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon
yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin
varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa
kappelin ja majojen varjossa.
Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo
kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei
Mihailovitsh ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut
suorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle
ja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita
miehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen
lakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja
juuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä
Sergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti:
_"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat
kotimaahansa!"_
Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti
huitaisten:
"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!"
Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat
herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää
totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin.
Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja
pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään,
ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta
kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa
joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla
narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari
muskettia toisiaan vasten.
Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä,
lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin
ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet
tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän
kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan
luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa
ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä
palaavan kostoretkelle.
* * * * *
Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo
neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta
seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen
urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhannensa retki
kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui
Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä
joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.
Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja
ystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet
oli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan
päivään, jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös
ja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen
maalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa
kiinnittänyt.
Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin,
ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi
niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varusväki
sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle
yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:
_Tässä lepää suomalainen Ukko,_
joka kaukaa vihollismaasta ja tiet-
tömien taipalien takaa juma-
lallisen ihmeen kautta
johti neljätoistasa-
taa kansalaistaan
takaisin ystä-
vien luo.