Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä,
kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti
viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa.
Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt
jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja
liikkumatonna sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka
riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki
kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi
karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistely ja
harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot
punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni
jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin
rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää,
kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja
peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota
ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta,
saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka
nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden
kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta
voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan.
Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne
puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa.
Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen,
tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä:
"Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos,
niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään
asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne
itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli."
Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät
siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä
istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti
Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin
tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa
olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen jännitti leveät
hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi.
Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja, läheni
kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet
silmät tuota miestä; joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen
takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki
muutkin armeijan jäsenet.
"Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja
aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin
kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni
vasemmalta oikealle.
Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena
tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa.
Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera
osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli
kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin
kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli
hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas
osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli
puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut
hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu
eläköön-huutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt
kohdalle.
Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen
katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui
satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen
kiinnitettyinä, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan
lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut
seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän
Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs
korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten
aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä
Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen
yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää
voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman
tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa,
että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni
mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne.
Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä
Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle
hoviseuralleen."
Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan sivutuksissaan lausunut
Piperille: "Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!"
Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän
ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille
näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra
Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen
lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: "Iltapäivällä
kello kolme minun luokseni!"
* * * * *
Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin
piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle
lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä
tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen
omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla
sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioissa, nousi hän
viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen,
Thornin kaupunkiin vievälle tielle.
Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä
linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia
kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki
vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja
säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään,
ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin
kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään
hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Monien ponnistusten
jälkeen löysi hän sen, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi
satulasta.
Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen
suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut
häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän
tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin
tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan
tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän
tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra
Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti
sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin
juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan
ja ojensi lähettiläälle.
"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta."
Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän; alkoi
sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti
olkapäälle.
"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes
Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut
Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön
nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita
kohti.
Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin
asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin
monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään
töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut
mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta
ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla
liihotteleva seura ihan silmiä häikäisi.
Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita
naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin
suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui
sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä
herroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman
vahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen
majesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine
burbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa
keskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin.
Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla
permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten
sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin.
Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja
paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa
kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.
"_Quel ours!_ -- millainen karhu!" kuului naisten joukosta.
"Tuollaisiako ne lienevät kaikki?"
Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän
ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan
siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän jalkojensa väliin niin että
huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen
kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä
asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä
olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta
seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen,
joka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka
liikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista
nukkeihmisistä.
Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle
tarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä
leivoksia.
_"S'il vous plait, monsieur!"_, lausui hän kumartaen.
Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti
syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea
edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja
siirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka
hän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.
_"Magnifique!"_ kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.
"Ihan täydellinen karhu!"
"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?"
"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!"
Nieltyään yhden kourallisen leivosmurusia alkoi Simuna tähystää
viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja
nenänsä pullon suulle lähentäen tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu
teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti
pullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkuin viimeinenkin pisara oli
norahtanut alas.
Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia
lasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna
laski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen
asentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon
sisältö alkoi hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä
muuttui hieman lauhemmaksi.
"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?" virkkoi muuan
naisista. "Se mahtaa olla hirveätä!"
"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan", arveli eräs
toinen hovin kaunottarista. "Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac,
häntä miekkailemaan kanssanne", kääntyi hän erään lähellään seisovan
kavaljeerin puoleen.
"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän
päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi", lisäsi kolmas
naisista.
"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että
minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa
kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun,
niin olen valmis palvelukseenne", vastasi kavaljeeri kumartaen.
"Ei, ei!" huudettiin naisjoukosta, "vaan floretit kummallekin, sillä
muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa
kykenemättömäksi."
"No niin, kuten käskette", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu
hovin taitavimmaksi miekkailijaksi.
Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de
Rossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa
sai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan,
astui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle
ivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan
rypistämään kulmiaan, ja lausui:
"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa
koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen
ja hieman miekkailla minun kanssani?"
Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta
tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä
puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta
katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.
"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!" huudettiin
naisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa. Monsieur de Rossignac
joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin
lähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan
hilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle.
Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua
ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille
tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi
tämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten
ymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja
vikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin
käärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä
vilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan.
Yhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli
saanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun
ja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja
räyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.
Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen
korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla
tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän
uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan.
Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä
värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen.
Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.
"Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta
pesästään!" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.
Mutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen
ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän,
johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.
Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja
kulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden
odottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa,
että se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari
silmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat
seikat. Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti
lensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen
suustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: "s-saatanan
liero!" antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin,
että tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta
hän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi
liikkumatonna makaamaan.
Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului
hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia.
Ruotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä
kuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä
kiinnittivät katseensa.
Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti
kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä
katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa,
joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa
vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin
puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä
sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos
Istrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta
ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa
nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. "Silloin kun me olemme
osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen", oli
hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana
välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas
yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään
yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden
kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa
vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen
hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.
"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!" lausui
hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta
jätti huoneen.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos
Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän
mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa
viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä
tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja,
teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät
hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaan, leirin ja
sotatoverien puoleen.
Muistelonsa lopetti hän sanoihin: "Hyi hitto!" minkä jälkeen hän
kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti
raudikkonsa juoksuun.