"Kuolo onni sotilaan."
Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alattomilta kentiltä, kun
rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos
linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää
puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin
täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka
halki Narew-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella
linnan ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne
olivat linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.
Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella
sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä
saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von
Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan
mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen
turhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.
Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan
suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli
tällöin lausunut:
"Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on
vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.
Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen
ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa
enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee
vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole
tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä
linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin
tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,
että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä
on meitä kohtaan."
"Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä
yhtymään kuninkaan armeijaan", oli tähän komentajan puheeseen
huomauttanut eräs upseereista.
"Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi",
oli siihen eversti vastannut, "sillä vihollisten tavattomaan
ylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut
harvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä
penikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista
partiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien
luokse meistä ei yksikään pääsisi."
"Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä
avonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta
vihollista", oli upseeri edelleen väittänyt.
"Minulla on kuitenkin mielessäni keino", oli tähän komentaja sanonut,
"jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle,
samalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin
koettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan
kellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos
vihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten
pidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan --"
"Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,
kuten Simson", oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan
nuoremmista upseereista.
Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut
olivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin
miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää
läpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.
Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen
jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä
olisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia
samalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan
ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja
pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä
yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.
Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi
valmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan
viran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten
ansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt
vasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti
kuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja
saadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.
"Hyvä Jumala!" huokasi hän epätoivossaan. "Pitääkö kaiken loppua
nyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema
täällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä
heittää omaisilleni ja morsiamelleni?"
Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät
pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän
ei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa
kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen
lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi
upseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon
saapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman
kunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.
Joka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti,
turhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin.
Nyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet
avunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan
sydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan
meren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät
huomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen
varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi
heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi
heidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä
itseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen
ja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat
pimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin
riisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.
Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he
joka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä,
katse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen.
Siten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse
olivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka
mieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä
himmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka
valjuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.
Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman
morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän
vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten
sen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen,
toivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti
Alanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli
ruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne
Tycoczin linnaan.
Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä
hänen olalleen ja lausui:
"Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä
joukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä
toivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita
tarkastamassa."
Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja
lausui sitten:
"Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa
tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää
hänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta
minullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä
lemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän
olla jo toisen oma."
Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan
arastellen:
"Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?"
Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:
"Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis
matkaamaan tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä
paitsi minun sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun
laitasi. Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi."
"Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana
kuin teillä toisillakaan", huomautti tähän Salvius.
"Onpa sittenkin", väitti Alanus. "Minulla on mietittynä sinua varten
pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,
jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota
paikallesi kaatumaan."
"Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?" kysyi arasti Salvius,
joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.
"Minä tunnen", alotti Alanus, "tämän linnan lähimmän ympäristön
kuin kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet
saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki
paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin
sadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen
ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun
luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen
maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten
tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan
sinut tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa
sinä olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän
tultua lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on
jäänyt jälelle ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei
heistä ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa."
"Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?" epäili
Salvius.
"En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu", vastasi Alanus.
"Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit
meitä viimeisellä matkallamme."
Salviusta puistatti ja hän lausui:
"Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa
kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen."
"Elä ota sanojani miksikään", rohkaisi häntä Alanus, "sillä on aivan
mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä
linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä
enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää."
"Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka
luulet minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista,
joita vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella.
Protestanttisena pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija."
"Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan
kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä
asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan."
"Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan
papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?"
"No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax
vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi vaan puhut latinaa."
"Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti
osata puolaakin."
"Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole
ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin
osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi
ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt
onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin
hetkellä on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä
selviydyt."
Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista
vastaväitettä, minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:
"Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin
ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä
kalpenemaan."
Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti
puhui Alanus edelleen:
"Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän
on suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me
muutkin voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä
omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että
edes joku joukostamme pääsee vihollisen läpi ja vie meistä viime
viestin kotimaahan."
Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka
olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu
koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.
Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä
seisoskelivat sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti
huoneen. Siellä puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä
tämä rykmentti ei kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan
se oli koottu ympäri Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan
saattoi erottaa äänekkäitä ja karskeja pohjalaisia, pöyreämuotoisia
savolaisia, solakoita ja vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita
ja juurevia hämäläisiä, jotka taistelussa istuivat hevosen selässä
kuin kiinni kasvaneina. Monet heistä olivat olleet mukana jo
kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat lukuisissa
taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä
sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut valaisivat
punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita kasvoja, joille
pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan vieraat.
Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui
linnan komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin
sanoin kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko
sotilaat, että linna räjäytettäisiin sisään tunkeutuneiden
vihollisten kera ilmaan vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten
läpi, jota komentaja omasta puolestaan piti turhana yrityksenä.
Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä
astui esiin iäkäs kersantti, jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut
ja rosoinen kuin petäjän kuori ja jonka otsan yli kulki viistoon
ammottava miekanarpi.
"Kyllä minun mielestäni", lausui kersantti, "on komein loppu tälle
meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja
teemme samalla nuuskaa parittajistamme. Minä olen Lützenin tappelusta
saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani
joutavat kyllä jo kuivamaan."
"Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan
pamahtaa vain", kuului jäyheä ääni sotamiesten joukosta.
Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka niin keveästi ja
kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Toiset seisoivat kyllä
äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut heidänkään
kasvoistaan lukea.
Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen
kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua
ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää
viimeiset terveiset kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle Tähän virkkoi
äskeinen kersantti:
"Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta
koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi
viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa
itsekunkin omallatunnolla olla yhtä ja toista sellaista törkyä, josta
nyt olisi hyvä päästä."
Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut
toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen
asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään
lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi
itsensä liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen
elävyyden, mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin
kuulijoihinsakin. Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä
hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi
kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia
muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia.
* * * * *
Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen
huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa
kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli
kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti
hän seisaalleen.
"Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi", sanoi Alanus.
"Tässä on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset
jäähyväiseni tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut.
Jos hän kuitenkin olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa
hävität tämän kirjeen. Ja nyt menemme toisten upseerien luo."
Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan
kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan
tuli lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen
villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan
piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa
ratkaisun hetkeä.
"Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi
päättäen", virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.
Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat
saattamaan pakolaista kätköpaikalle.
"Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo", lausui eversti von
Rosen, "ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa
hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka
ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä
perheitämme."
Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi
sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille,
joita hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.
Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli
jo laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta.
Ilman lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan
yli kapeata lankkuporrasta, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti
laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten
tähden laskea alas.
Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että
he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle
saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:
"Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja
lähdet heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät
pökerryksistään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian
alkaa itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi
entisiä tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan, ja
muista joskus rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia."
Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti
syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä
molemminpuolinen lyhyt "Herran haltuun!" ja Salvius oli yksin
pimeässä piilossaan.
Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen, kääri
peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.
Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä
kuului vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui
etäistä suden ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän
ei voinut ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.
Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut
vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut
itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta
sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin
osa, sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän
riensikin heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja
kattoa. Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti,
sillä käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin
toinen seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen
oli miltei mahdoton.
Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat
jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin
kesti ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,
rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli
ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä
kesti iltahämärään saakka.
Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin
alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään,
että nyt ovat viholliset tunkeutuneet jo linnan sisäpihaan, nyt
käydään taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen
ylempiin linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin
sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.
Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan
jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä
maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet
sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.
Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä
Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä
peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti ja
helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet
horjahtamaan alas kiveltä, jolla hän oli istunut. Valtava ilma-aalto
raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus
halkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan
sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,
hälveten vähitellen yöhön.
Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin
sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä
ja molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja
läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti
kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen
lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili
tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän,
että hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun
näyttämöltä. Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili
hän ulos käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin. Kuu teki juuri
nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi eteenpäin.
Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja niiden
keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului
parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja
ilman täytti kitkerä ruudin katku. Ei yksikään kentällä harhailevista
pysähyttänyt tai puhutellut Salviusta ja onnellisesti pääsi hän.
Warsovaa kohti johtavalle tielle. Läähättäen ja kädellä rintaansa
painaen kulki hän hoippuen kuin juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs
vihollisten leirialueelta pysähtyi hän hengähtämään ja taakseen
katsomaan.
Sillä paikalla, missä vielä äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan
muurit ja tornit, näkyi nyt ainoastaan mataloita ja muodottomia
rauniokasoja, joiden välissä hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden
päällä vaappui ilmassa sankeita pöly- ja savupilviä.
Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli
monta kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut
olemassa, ojensi Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä
vaaruvaa pilveä kohti ja lausui vapisevin huulin:
"Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!" Tämän sanottuaan
kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi ja lähti
pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten viidakon
suojaan.