Kasvatti emo kanoja,
suuren joukon joutsenia.
Tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu niin sirotti:
Yhen vei Venäehelle,
toisen kantoi Karjalahan
kolmannen kotihin heitti
Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut
keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän
avasi verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin
käsin päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken
maailman kuparisepät valinneet sen työpajakseen.
Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä
ja katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia
suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa
ryypännyt paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara
tappelun rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut
ja hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen
kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä
viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään
aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.
Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi
Uole tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen
olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla
ja aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa.
Valoa huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästikin
samalla toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei
siis epäilystäkään että hän istui laivan ruumassa.
Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin
matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen
suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin
mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa
hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet
omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli
kenties syntynyt juuri sen johdosta.
Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia,
jotka kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat.
Hänen teki mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista
olosuhteista, joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti
häntä paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi
esti häntä lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti
vihaamiaan ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita
kannelle ja koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.
Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa
olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä
punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista
kivistystä ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No,
nyt hänen raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren
alkoi hän kiivetä kannelle.
Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,
viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten
tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.
Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä
oli aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä
silmissä epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin
vuorisilla sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan
aikana Suomesta muuttanut.
Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli
kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina
vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat
olot muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset
olivat tulleet karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen
seuraajainsa Kustaa Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren
aikana sai ruotsalaisten talonpoikain kateus ja viha ensinnä
maaherrat ja lopulta maan ylimmän hallituksenkin yllytetyksi
suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan lain suojaa vaille ja
elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi sissisodaksi. Murhaten
ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden rauhallisten uutisasukasten
kimppuun ja katkeroituneina maksoivat suomalaiset samalla mitalla.
Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon
ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset
housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin
ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin
huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan
halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi
hän Stinalta isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin.
Mutta se sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kämpi tämä
pirttiin, sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan,
että poika oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä
äidille:
"Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut."
Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä
häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät
totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä
käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:
"Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni."
Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta
vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla
tavallaan hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui
heitä joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen
Niin kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.
Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta
kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita
ja kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan
tekemisiin. Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi
ja peljätyksi. Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi
häntä tuho. Kun maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa
alla, päätti hän muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän
pitkiä kiertoteitä myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun
suomalaisen laivan mukana isänsä syntymämaahan.
* * * * *
Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi
raikkaan tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas
fregatti, nimeltä "Aarnihaukka". Täysin purjein eteni se Tukholmasta,
joka oli jo hävinnyt saarten suojaan.
Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole
siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.
"No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!" pääsi Uolelta ja ilostuneena
lähestyi hän miehiä.
Hän sai kuulla nyt, että "Aarnihaukka" oli matkalla Uuteen Ruotsiin
Delaware-joen suuhun Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa
suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja
kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne
kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka
siellä lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät
olot sekä saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.
Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan
yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain
kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä
tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei
suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna
laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.
Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu
kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki
heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei
laivaväen tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.
Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta
matkan muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään
omaisia eikä rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät
liikkumatilat. Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia,
joten hän sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta
kannalta ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat
vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet tietoja aikaisemmin
muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja
hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät
tyytymään kohtaloonsa.
Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän
harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän
erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja
kahdenkymmenenvuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut
nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin
Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan
vieraana. "Aarnihaukka" ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita
loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista
valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle
oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.
Atlantin merelle tultua otti "Aarnihaukka" suunnakseen etelälounaan,
lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen
käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli
Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin
Delaware-joen suuhun.
Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla
valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli
"Aarnihaukkaa" kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa
huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat
siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet
"Aarnihaukan".
Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta
jos sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada
mukaan ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia
uhkasi turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti
ottamaan osaa taisteluun.
Tuskin oli "Aarnihaukalla" saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset
suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.
Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen ja
pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä
sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja
ennenkuin "Aarnihaukka" oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat
enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin
kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut
merirosvot "Aarnihaukan" kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa
suomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät
koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he
piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät
takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja
irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä
muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.
Taistelua turkkilaislaivankannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta
hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi
samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa
perikadon ja saatuaan "Aarnihaukan" kanuunatulesta tuntuvia
vaurioita, kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan
taakse. Mutta saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi "Aarnihaukka"
kulkunsa Kanarian saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen
kuolleensa.
Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,
mikä "Aarnihaukan" pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka
vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen
saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.
Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta
kohti suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä
muonavaroja uudistettu.
Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa nämä
pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa
vuotta aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia
maita, öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut
valtameren helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas
ja päivisin puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja
ilmaan ja välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta
toiselle.
Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen
saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän
rannikon edessä risteillessään syöksähti "Aarnihaukka" vedenalaiselle
riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja
kanuunat vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin
laivaveneisiin ja suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset
rannalle.
Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun
he pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen
varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä
epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt
olla vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,
ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.
Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi
vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa
päämäärään.
Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä jo toisaalla
ahnas Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi
heidän haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään
muuan sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he
ilman kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli
heidän pakko antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren
pääpaikkaan. Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne
oli hänen täällä alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän
villiintynyt, kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä.
Kidutuksilla koetti hän pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa
he näillä vesillä liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän
heistä useita. Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi
ranskalaisille maatilanomistajille.
Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin
seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti
oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä
kajahti raudanluja päättäväisyys:
"Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan,
sillä minä olen varmasti saapuva!" Näitä kahta rakastavaista
lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset
kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat heistä olivat jo sortuneet
kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun Kristiina muutamien
kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan siihen, että joku
päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien ponnistusten
jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa mukaan oli
saapunut häntä vapauttamaan.
Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,
osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä
veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen
mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa
valtaan.
Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi
vuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi
heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Tämän
jälkeen oli heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse
Uuden Ruotsin Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.
Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan
ja onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä
osanottoa ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden
elämän alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin
haaveensa.
Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan
maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin
käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät
metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.
Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä
sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä
parhaimmassa sovussa. "Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa,
verrattuna Ruotsin sydänmaihin", lausui Kristiina eräänä syyskesän
iltana, kun Uole oli juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä
istuivat majansa portailla. "Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa."
"Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää", arveli siihen
Uole, johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä,
ettei hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.
Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei
ollutkaan syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle
kuitenkin varannut Kullervon osan. Uuden Ruotsin siirtokunta
oli alusta alkain ollut hollantilaisten silmätikkuna, he kun
olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle ja katsoivat
lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli
päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi
hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa
katkesi. Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun
ajan kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,
englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.
Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin
kauan kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.
Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan,
niin tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta
englantilaiset menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden
rajan yli ja silloin alkoi siirtokunnassa kuohua. Eräänä
elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen
siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä
päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina
jäykkäniskaisuutensa takia, Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin
kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään
puhui hän tovereilleen:
"Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat
synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina
Ruotsiin, koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa
rauhassa viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme
saaneet omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka
puolelta kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla,
täällä ovat taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan
me emme ole ketään häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada
rauhassa viljellä peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään
saavan, ellemme sitä itse hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia
kauemmin niskassamme! Onhan meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me
yksimielisesti ja lujin kourin ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme
asiaan, niin me olemme pian vapaita painajaisestamme. Ja jos he
palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina voisi pitää tähänastisia
kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä lännemmäksi. Siellä on
yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien kanssa me olemme aina
eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä, niin isketään, niin
kauan kuin rauta on kuumana!"
Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui
hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin
vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,
että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin
tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin
siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi
päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan
ratkaisun hetkeä.
Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko
englantilaiset pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei
jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt, seikka vain on se, että
pari päivää edellä kerrotun jälkeen vangittiin yhtäkkiä Uole sekä
muutamia muita salaliiton johtavimpia miehiä, samalla kun kaikilta
otettiin ampuma-aseet takavarikkoon. Seurasi nyt joukko tutkintoja
ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio. Toiset pääsivät pakkotyöhön
siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota pidettiin pääsyyllisenä,
tuomittiin kuolemaan.
Kun Länsi-Intian saaristoon kuuluva Barbadossaari näihin aikoihin
oli joutunut portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin
Pohjois-Amerikan siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja
orjiksi mainitulle saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi.
Poltinraudalla merkittynä ja kahleisiin lyötynä vietiin hänet
Barbados-saarelle.
Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän
vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:
"Odottakaa, vielä minä kerran palaan!"
Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa
pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka
vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran
ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua
nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.
Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon
alla yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan
viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa
enää piti yllä, oli hänen suuri villansa, jolle hän vielä kerran
tahtoi saada tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun
oikeudentunnon aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä
Kullervo-raivoa, joka suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka
tahtoi hävittää kaikki ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa
maailman alkutyhjyyteensä. Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei
lakannut yöllä eikä päivällä kihelmöimästä ja se piti vireillä
hänen vihansa loimua. Mustat orjat hänen ympärillään raatoivat
tylsinä ja mistään piittaamattomina ja olivat valmiit vähimpäinkin
armonosotusten johdosta nuolemaan käskijäinsä käsiä. Uole halveksi
heitä sydämestään, hän tunsi itsensä kokonaan yksinäiseksi heidän
keskellään eikä antautunut mihinkään yhteistuumiin heidän kanssansa.
Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen
povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.
* * * * *
Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli
saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin
Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien
intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa
oli pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu
antaa suurempaa merkitystä eikä myöskään ryhdytty millinkään
huomattavampiin varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta
myrskyn jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin
joukoin hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.
Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden
kylät hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro
ja hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään
villit intiaanijoukot.
Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko
Suomi-kylän hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja
sytyttivät palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän
kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,
sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti
kävi hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen
kädessään tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.
Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,
hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla
kielellään:
"Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille
mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja
hollantilaisia hävittämään." Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat
vielä hämmästyksissään ja empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen.
Intiaanien johtaja oli juuri saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan
edustalle. Siinä hän pysähtyi, laski tomahawkinsa ja teki liikkeen
ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta samassa putosi verinen ase hänen
kädestään, hän horjahti ja raivoisasti karjahtaen kaatui kynnyksen
eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen musketista surmanluodin
sydämeensä.
Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat
kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota
olisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana
alkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka
virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla.
Heidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat
vielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön.
Sinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jääneet tuota pikaa
taistelutantereelta.
Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja
intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia
kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.
Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin
kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa
intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta
tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt
ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka
viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.
Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin
puoli vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät
kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan.
Hänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset
siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä
olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.
Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen
oli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleiltaan, minkä jälkeen hän
oli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana
yönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt
jäljettömiin.
Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen
leposijansa kentällä Suomi-kylän laidassa. Kylän miehet, joita
kapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut,
loivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen,
kun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja
Haltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat
kylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä
Finnistä, joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan
kimppuun.
Kerrankin oikea mies!
Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan
kamariviskaali, Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa
eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha
ja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen
toverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen
teini tai ylioppilas-beaani.
Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja
seinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies
siirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja
ryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan
vahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:
"Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista
nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan
sivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen
kähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs
Kaarle, oikeassa lausuessaan, että se, joka on ollut viisi vuotta
kruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi."
Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa
viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen
Ruotsin lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja
varsinkin Turun hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän
vahti kärsineensä jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan
ollut pariin vuoteen ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten
aika oli käynyt hänelle pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä
asioihin käsiksi, kuten hän sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän
tullut kamariviskaali Äimän luokse, jonka kanssa hän aikoinaan
oli Saksan yliopistoissa opiskellut lakitiedettä, tarjoten
palvelustaan entiselle toverilleen. Niin huonossa huudossa kuin
Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet kuitenkin ottanut
jonkunlaiseen sihteerintoimeen.
"Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan
hirsipuun vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti", jatkoi
Speitz.
"Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana",
arveli Simo.
"Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?" kysyi
Speitz.
"Ei, mutta... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai
siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin", koetti Simo
päästä pälkähästä.
"Näkyy, että sinä olet vielä beaani", huomautti Speitz isällisesti.
"Ja muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia
taipumuksia, niin kehitä ja vartuta itseäsi yleensä kaikessa
vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi taattu."
"Entä iankaikkinen?" kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli
kuunnellut esimiehensä neuvoja.
"Siitä en todellakaan mene takuuseen", vastasi Speitz, "mutta
ajallisesta sitä varmemmin."
"Niin, niin, totta minä tarkotan!" jatkoi hän miltei tiukasti,
kun huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. "Minussa näet siihen
oivallisen esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen
sijaan, että minä opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin
kihlakunnan tuomarina tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä
tässä hanhenkynää toisen palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen
olen saanut ainoastaan entisen toveruuden nimessä."
"Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia
kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne
vääryydessä?" kysyi Simo viattomasti.
"Vaiti, keltanokka!" ärähti Speitz. "Minä en puhu mitään
taipumuksista sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun
virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa
oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu
elämänurani, vaan on minua lisäksi vainottu kaikin tavoin -- niin,
onpa minut kerran kuolemaankin tuomittu."
"Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?" huudahti Simo. "Ja
kuitenkin te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!"
"Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran
mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin
koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden
vankeusrangaistukseksi."
"Olette siis istunut vankeudessakin?"
"Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla
valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin."
"Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?" tiedusteli Simo hieman
arastellen.
"Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin
hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai
Kurckia piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä
ruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin
huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin
asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,
toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa
asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!"
Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä
jatkoi:
"Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten
päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja
väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät
sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni."
"Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin
hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin
hyväksyttäviksi?" kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.
"Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista",
myhähti Speitz.
"Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka
noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?" kysyi
Simo viekkaasti.
"Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja
veronkantajat puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee
päivänvaloon heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi
tullutkaan palvelustani tarjoamaan."
"Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!" julisti Simo.
"Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja
kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän
oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa."
"Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai
sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön:
Nulla regula sine exceptione. Kamariviskaali on vain poikkeus minun
menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa."
"Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus", arveli Simo.
"Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,
että saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen
palveluksessa."
"Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus
säännöstä."
"Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat
oppia tekemään järkeviä päätelmiä."
Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla
Speitz säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä
laskunsa päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:
"Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden
sota-artikkelien suomentamisen johdosta?"
"Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se
siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle
tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle
opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen
opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran
-- se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla
tuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa.
Syytettynä oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään
-- luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli
supi suomalainen, mutta hänen kuolemani tuomionsa luettiin Kustaa
Aadolfin ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui
mies pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt
muuta kuin että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun
syvästi enkä saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa
suuri vääryys, että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät
sanaakaan ymmärrä. Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin
nuo sota-artikkelit. Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme
hyväksi tehnyt enemmän kuin kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä,
kannatti puuhaani, ryhdyin minä työhön. Mutta luuletko, että kirja
sai ilmestyä präntistä ilman rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain
tuomarinarvoa loukkaavaa, johon hovioikeuden herrat heti iskivät
kyntensä."
"Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?"
kysyi Simo.
"No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut
vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella
huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,
vaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä.
Tämä se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi
kirjan alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta
jätettiin pois."
"Eikä siinä kaikki", jatkoi Speitz hetken kuluttua. "Kirjasta
löytyi pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani
olin sanonut myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja
erittäin oman kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani
hyväksi' olivat vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan
kapinallisuutta meidän ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne
oli pyyhittävä pois. Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen
suomalaiseksi sanoilla Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta!
Sillä nythän pitää tietysti kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kuin
Ruotsi Saksan sotatanterilla on noussut niin suureen mahtiin --"
"Suomalaisten hakkapeliittain avulla", pisti Simo väliin.
"Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi
siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta."
"Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja
Tavast-Finlandus", auttoi Simo.
"Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt
sana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,
minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni
elänyt Suomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen
opetus: muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie
edessäsi pystyyn."
Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:
"Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää
isältä perittyä suomalaista nimeäkin."
"Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä",
ärähti Speitz. "Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan
kantavan suomalaista nimeään."
"Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä", epäili
Simo.
"Ahaa, sinä et näy tietävänkään", selitti Speitz, "että hän vähää
ennen matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen,
jossa ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille
muutamia uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet
aatelissäätyyn nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta
palatessaan on jo aateliskirja taskussaan."
"Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!" ihastui
Simo.
"Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!" ivasi Speitz. "Mutta
maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin
pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin
sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää
svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa
suoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen
napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä."
Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä
vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa
ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja
kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten
ääni ja reen ratina.
"Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!" virkahti Speitz päätään nostamalta.
"Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen", lisäsi Simo.
Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken
mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,
jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen
järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten
maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä,
jonka tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja
veronkantajat.
Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja
lausui:
"Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on
vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme
taas melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä."
"No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta
tulojen lisäystä kruunulle", lausui Speitz.
"Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut",
lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.
"Olkoon menneeksi, koska niin tahdot", naurahti Speitz. "Muuten kai
minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?"
"Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin", vastasi
kamariviskaali.
"Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?"
"Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen
sinne."
Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:
"Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?"
"Mitäpä minä sillä tekisin", vastasi kamariviskaali tyynesti. "Eikö
sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon
tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.
Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet."
"No, kerrankin oikea mies!" huudahti Speitz, kohoten seisomaan.
"Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä
ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?"
_"Justum et tenacem propositi virum..."_ lausui kamariviskaali.
"Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessä!"
ihmetteli Speitz.
"Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi",
naurahti kamariviskaali.
"No, sitä parempi."
"Ja nyt lopettakaa päiväntyö ja käykäämme illalliselle. Marketta
siellä odottaa lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun
kuulumiset", ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.
Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:
"Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin
tullut huomaamaan, että ihan kaikki suomalaiset eivät sentään ole
samanlaisia hännänheiluttajia."