Oli anivarhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642. Kukon aamuvirsi
oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan
rannalla vilkutteli vielä kointähti.
Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä
kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta
nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään
viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa
kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä
varten jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.
Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla
voideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden
kuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä,
samalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava
kirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni
itse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman
hyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään
aitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä
vierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn
hopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias
Agricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan
ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli
isäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä
retkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa.
Toiset hän oli myöhemmin hankkinut.
Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko
tappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin
vietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina
äsken perustetussa yliopistossa.
Aamiaisen haukattuaan lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa
antoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän
varalle.
"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unhottaa aitan
suulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua
pääsee kylpyyn. Ja kuulehan..."
Isäntä mietti hetkisen ennenkuin jatkoi:
"... lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että
tulevat kylvyn jälkeen meille."
"No mitä varten?" ällistyi emäntä.
"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä", vastasi isäntä ja läheni
ovea.
Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen
porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän
porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli
viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen
litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta
emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.
"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin
tulee rahaa?" ei hän voinut olla kysymättä.
Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken
tavassa:
"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä."
Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä
omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen
liikkeelle.
Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä kohti
navettaa kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön
ajan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän
se niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään
pitoja pantu toimeen... eikähän tässä ole sellaisia varten
varustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä
sitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä.
Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvun helinä ja
reennarina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä
päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri
lopettivat aamulypsyä.
* * * * *
Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea
kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän
aikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina
Teppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.
Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei
hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta
näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä
myöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään.
Isänpä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen, kirstuunsa.
Mikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa
rengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa,
oli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja
peittävän rekeensä.
No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtäneen, lohdutteli emäntä.
Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain
väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi
liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä
ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään
jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen
kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä:
kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei
ollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.
Mutta kaupunkikuulumisista juteltiin vain sivumennen kuin jotakin
tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys
ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin
saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla
perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien
emännälleen.
"Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän
nokalle."
"Joulukynttiläkö?" kysyi emäntä ihmeissään.
"No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin", vastasi isäntä
tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.
Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.
"Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä", supisivat pirttiin
jääneet.
Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi
honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin
kääritty esine, joka muistutti suurenpuoleista lipasta. Isäntä laski
kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen
hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä
esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat
isännän käden liikkeitä.
Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa
oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta
toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa
ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli
uutuuttaan.
"No kirjako tuo nyt on vai...?" katkasi emäntä ensimäisenä
äänettömyyden.
"Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä", lausui
isäntä arvokkaasti, ryhtyen hakasia avaamaan.
Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi
nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää
aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin
ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.
"Vai tuommoinen se nyt on!" -- "No onpa se!" -- "On totisesti siinä
kirjaa!" -- kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä
yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.
Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu
oli tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius
Favorinus, yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut
sitä vielä odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa
käydessään kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse
kirkkoherrakaan ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli
Teppolainen koko eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin
kaikista ensimäisenä raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän
aamulla ottanut mukaansa ne vaskiplootut siltä varalta, ettei
kaurojen ja juottovasikan hinta sattuisi sen lunnaiksi riittämään.
"Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle
kielelle saatu", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin
uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.
"No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta", sanoi isäntä.
Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun.
Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan
ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja
luki sitten harvakseen ensimäiset sanat:
"Alussa loi Jumala taivaan ja maan."
Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä.
Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi
lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui
väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki
on siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen
kielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.
"Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä", jatkoi
isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja
ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään
tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän
ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän
vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.
"Huomennapa tuota sopii jatkaa", lausui isäntä, kääntäen kirjan
kiinni ja napsauttaen hakaset paikoilleen.
"Ihmeellisiä asioita siellä on", sanoi äskeinen naapuri ja siihen
arveli toinen:
"Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin
nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei
hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei
minua nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi."
Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä
aarteensa vierastuvan hyllylle.
* * * * *
Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto,
että Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että
kuka hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan
valtavasta koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun
uutisen mukana seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu,
että "se on niin suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi
vaikka minkälaisen härän kuoliaaksi."
Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja
hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä kantoi raamatun
pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.