Hakkapeliitat

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivää, mutta siitä

huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä nurpea,

äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan

kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja

kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei piitannut

arpapelistä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa

vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen,

eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi

läheisiä kohtalotovereita. Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen

suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.

Kustaa Aadolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet

Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne

Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin

vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä

muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto

hänen ja Kustaa Aadolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen

oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön

ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten

valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen

pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan,

ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua

viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan

Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja

ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan

kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen

humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta

käytäntöön tullut piippunysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja

hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa

kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit

yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille,

vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas

oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille

kunniasijan Ruotsin armeijassa.

"Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä

ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä

nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin

teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka

ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaa tien muille. Ja tämän

meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri

_minun_ suomalaiseni."

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia,

skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia

kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä

rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.

"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui

hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia

teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja

putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän

käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin."

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia

liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja

samalla yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien

kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen."

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita

Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin

sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista

Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja

kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari

kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan

kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua.

Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka.

Olivathan nuo "pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti

nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan

tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja

kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden

voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän

sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät

hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään

alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi

kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans

-- Tallijussi --, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet

Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken

puhvelinnahkaisen hansikkaan.

Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua

toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen

vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä -- mikä muutoin saattoi usein

ja helposti tapahtua -- ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti

hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lähtemään paikalla pidoista

ja menemään leiriin rykmenttiinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi

Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti

irvistellessä hänen jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko

rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt,

että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston

mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle

päätteeksi muutamain jonninjoutavain saksilaisteikkarien tähden,

joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas

olikin saattanut menetellä siten sen sijaan, että hänen olisi

tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin jänikset, joilla oli

ruhtinaanakin sellainen saamaton oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään

kohdanneeseen loukkaukseen.

* * * * *

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle

Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten

kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä

kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi,

siellä kajahtivat valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta

suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän

tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle

Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä ylettämään siinä

järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä,

puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui

hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt

ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä,

Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken

kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun

eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin

ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen

tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken

viereen ja ojensi hänelle kätensä. Enempää ei tarvittu ja huudot:

eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.

"Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa

taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te

tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella

olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen

kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin

muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän

asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian

menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet,

riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti

teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman

minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan

suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!"

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan

ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin

rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta

pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä,

ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan.

Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

* * * * *

Ruotsin armeijan kulkiessa Loberpuron yli, oli keisarillinen

sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle

matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta.

Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa

keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt.

Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias

Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan

maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota.

Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset,

sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla

Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen

kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien

kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput

ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä

käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit

ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät

kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet

tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojensi

ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.

Kun Kustaa Aadolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas

laskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen

rukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä

hiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä

sotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti

toisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan, ratkaisun lykätä vielä

moniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien

hulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä,

jonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen.

Taistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja

turvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita

seudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa

mahtavata näytelmää.

Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Aadolfin

taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan

merkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin.

Etummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan

kantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.

"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen

saavat aikaan", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. "Kummalta

puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö."

Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta

ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa.

Mutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja

kappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja

multaa.

Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti

samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä

suomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti

kätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli

eversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta

kanuunanlaukauksesta siten sai surmansa.

"Hurraa! voitto on meidän!" huusi Stålhandske.

Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot

noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina

pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki

eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä

siis tienneet syytä hurraamiseen.

Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti

yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät

sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa

kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.

Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut

saaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan

järkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset

ja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä

kotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne

olivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta

omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä

eläimiä.

Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske, mikäli ruudinsavulta

kykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:

"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit

niskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja

pitäkää sitten kieli suorana suussa!"

Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä

kuului tuttavallisia huutoja: "Valmiita ollaan, antaa tulla vain!"

-- "Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!" -- "Tulkoon nyt vaikka

itse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!"

"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!"

varotteli Stålhandske.

"Ei kai Hanskia ala jänistää?" kuului rivistä ja sitten tuttavallista

naurun hörötystä.

Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin

huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin

hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:

"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin,

vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte

ratsastajastakin."

Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:

"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin

lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa."

Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:

"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin

hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi,

että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa."

"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten

kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt."

"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on

tappelussa paljon keveämpi liikkua näin sarkatamineissa."

"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa,

vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?"

"Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita

kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketin

kuulan jättämää lovea.

Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan

toisenluontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi

tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten

taisteluhuuto: "Jeesus-Maaria!"

"Valmiit!" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin, ja

seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven

keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.

"Jeesus-Maaria!" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat

esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.

"Hakkaa päälle!" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa

tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen

rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten

korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.

Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia,

minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla

nopeudella kuin oli tullutkin.

"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!"

huusi Stålhandske, "sillä sen verran kuin minä Pappenheimiä tunnen,

ei hän niin vähällä meitä jätä."

Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit

uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä.

Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen

asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit

päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen

pakoon.

Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo

yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne

noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän

kertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön

jälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja

kauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim

kyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan järjestykseen

saamaan.

Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset

siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset,

jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat

kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien

sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä

taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää

itseänsä kannullisella olutta.

Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen

Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja

oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua

saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn

joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä

peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta

siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin

taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta.

Ratsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä

sekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä

irtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei

läpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin

marssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan

ja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa

toistivat taisteluhuutoaan "Jumala kanssamme!" välttyäkseen siten

käymästä toistensa kimppuun.

Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri,

sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen

sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken

joukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama

alkuaan oli seisonut.

Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan

laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi.

Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään

kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.

"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!" vastasi kuningas

Stålhandsken ehdotukseen.

Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä.

Miekkaansa heiluttaen huusi hän:

"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa.

Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia.

Ja nyt kannukset hevosten, nivusiin ja mies se, joka ensimäisen

kanuunavartian alas hakkaa!"

Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle

Stålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän

yli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: "Hakkaa päälle!

hakkaa päälle!"

Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan

hakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten

muistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa

havahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin,

joka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti:

"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?"

Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi

oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen

huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän

vastaan poikamaisella intomielellä:

"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!" Ja ikäänkuin itsetiedottomasti

ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko

rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään:

"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"

Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa

hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen.

Hetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja

kuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan.

Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena

eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron

vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa

päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään

ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään,

purskahti hermostuneeseen itkuun.

Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta,

että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko

Ruotsin armeija sitten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan,

päivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin

rakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet

viimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin

ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että

he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet.

Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he

näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat

edelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin

suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Aadolfin sotajoukossa ja kun

he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen

kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot

toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan

rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen

hiljalleen Leipzigiä kohti.

"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme", lausui

Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.

Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken

toivomus. Silloin oli Kustaa Aadolfin voitokas armeija siirtynyt

jo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin

joukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja

voitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit

edellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään

nurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää

saksalaiset etummaisina surman kitaan.

"Hyvä", vastasi kuningas, "minä lähetän suomalaiset tuleen ja

saammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen

muutoksen."

Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat

hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla

niityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa,

iskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan

vastaan Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt

alkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin "voittamattomat"

päällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten

jäädessä voittajina tantereelle.