Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,
tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois
hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli
aivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että
pienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla
ja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli
se maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt
häiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja
järvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän
vieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.
Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut.
-- Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain
pauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto.
Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo
ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa
kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat
hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain
ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon.
Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä
pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.
Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun
hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar
lähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille
alustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä
kahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla
varustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän
kaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä
taisteluaan.
Toinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän
silmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten
ilmotti, että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että
hän äsken tajulla ollessaan tiedusteli, eikö isä Johannesta ole vielä
kuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan
kiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.
Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä
vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla
varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin
erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään
ja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja
lyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva,
joka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut
ja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen
saloilla särkynyttä perheonneaan itkeä.
Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen
päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin
keltaiset kutrinsa, joita Eerik kuningas oli niin usein hyväellen
silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa
ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla
paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet
värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja
melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa.
Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina,
joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa
emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän
jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut
tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja
pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin
surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja
melkein huomaamatta oli neljäkymmentä harmaata vuotta liukunut ohi.
Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin
seuraava perässä.
Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä,
mutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä
hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello
aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja
anopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti
kolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle
Sigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää
vaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen
eteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja
värillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle
kauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti,
sikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.
Malina pisti taas päänsä akkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli
asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt
tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi
entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen
hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta.
Hän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot
värähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja
sairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus
näki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki
ja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta
värähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.
Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia
hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta
elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi
oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja
yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin
Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja
joka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän,
vasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Eerikin kanssa.
Oli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Eerik oli
viimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen
sekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, "pikku Kaarina",
oli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut
olla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Eerik palkita
sen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Eerik
ja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa,
työnnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa
ja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa
kiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin
loihtivat. "Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni", sanoi Eerik,
otti käteensä luutun ja alkoi sitä näppäillen laulaa. Kuningas oli
koko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän
kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi.
Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen
mieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen
uudelleen, oli se harmaiden vuosien takaa kohonnut hänen eteensä
kuin ihana kangastus. Hän näki niin selvästi Eerikin kosteat silmät
ja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä
näppäillen lauloi:
"Rikasten oven luo kun kuljen,
useinkin näen sen lukitun;
mun tyttön' oveaan ei sulje:
min' olen hänen ja hän on mun.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä,
Mut niitäkö ma pyytäisin!
Hän sydämellään lämpimällä
on kallihimpi kultaakin.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan."
Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen
hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan
juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan
metsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi
ja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja
kun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa
talonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas
kauhusta tuijottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen
epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.
Mutta tuo Eerikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.
"Kaarina, Kaarina", kuuli hän Eerikin epätoivoisen ja särkyneen
äänen, "Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun
puolestani!" Niin oli Eerik huudellut Vesteroosin linnan ahtaassa
vankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä
vuotena toisistaan erotettu. Poloinen Eerik, jolle oli uskoteltu,
että Kaarina lasten kanssa asun samassa linnassa, vaikka hän onnensa
haaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti
kyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Eerik sitä ennen
oli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli
hänelle noista Eerikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein
elävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn
ulvonnassa syysiltoina, ja samalla hän aina oli nähnyt Eerikin
epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.
"Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!"
Niin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat
olivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli
hän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat
kruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois
seitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata.
Mielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä
vapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan
olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui
suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi,
oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid,
joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.
Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli
hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta
ja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut
uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä
kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren
mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä
vuosikymmenen takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän kasvonsa liinaan.
Pihalta kuului kavionkapsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi
voudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen
kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta
kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan
iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden
paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut
Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa.
Nyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut
Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt
rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta
aamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe,
ja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan "isä Johannesta",
kuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolisen tavan mukaan.
Ratsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä
tämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli
juuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna
rouvan mieheltä, Hannu Boijelta, ja sisarenpojalta, Jaakko de la
Gardielta, joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät
pitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan
Kaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä
saattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija
saapui häntä kiirehtimään.
Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen
kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat
pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot
ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin
unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään.
Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen
ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:
"Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi
side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä: Kustaa, minun
poikani, minun poikani!"
Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja
sanoi:
"Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun
vapauteensa."
Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:
"Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra
ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut.
Jaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin
kaupungin luona."
"Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä", kuiskasi kuningatar
ja ummisti silmänsä.
Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan
asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina
auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.
"Viisi vuotta sitten, sanoitte te?" kääntyi hän kirkkoherran puoleen
ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:
"Sehän ilmotettiin minulle jo silloin... Kustaa itse ilmotti, vaikka
minä en ole tohtinut siihen luottaa."
Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella
ja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten
istui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään
ja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten
tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän
jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan
sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi häneen eteensä Kustaa
sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,
laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä
syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta
sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että
Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.
Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla
herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut
kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:
"-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään", värähti
hänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän
ollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi
iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen
majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja
kirkastama. Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä
jälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin
johonkin etäisyyteen.
Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli
koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa
ylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt
olivat kuin glorian ympäröiminä, laikutuksensa unhottaen katsoivat
kirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.
Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.
Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja
lähestyi vuodelta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät
katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen
otsalleen, oli se kylmä.
"Erinnyt!" kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki
emäntänsä silmät.
Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua
levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman
tuulenhengen levittämä tieto:
"Kuningatar on kuollut."