Jouluyönä

"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa

ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa", puheli itsekseen vanha Jesperi

Yövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä

katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että

toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli

liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli

kuullut isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä

tahto", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat

vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.

Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt

käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen

lähtenyt virkaansa toimittamaan: kiertelemään vanhan Torkkelin

kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli

tehnyt tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen

vaellukseensa niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä

alallaan.

Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan

joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa

bibliasta: "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on

Kristus, Herra Davidin kaupungissa." Kolmihaaraiset joulukynttilät

paloivat pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden

valo ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha

Jesperi vartioitsi kaupungin turvallisuutta.

Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla

oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä

kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa

ylös tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät

niin eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan

julistaneet rauhansanomaa maanasuville. Kuin paimen laumansa

ympäröimänä helotti niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan

yli lumisten maisemien, joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi

korkeana ja jylhänä, heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.

Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt

vihdoinkin asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita

olikaan vanha Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten,

hävityksen ja verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä

itselleen ja sen synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen

vuosisadan. Parin viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 ja uusi

vuosisata oli astuva vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika

rauhan tulla maan päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat

päättyneen vuosisadan mullistukset elämänonnen murskanneet.

Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä

ne olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha

yövartia, joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui

muiden valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan

hallituskaudelle ja sen kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala

palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.

Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten

luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena

maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja

kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä

leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut

hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman

munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat

uuden ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat

kaapunsa riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä

Andreas oli levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse

luostarista ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä.

Haikein mielin oli Jesperi nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi

käyneen synnyinsijansa seisovan hyljättynä, syyssateiden valellessa

sen paikkaamattomia kattoja ja taivaan tuulten puhaltaessa sisään

ränstyneistä ovista ja akkunoista. Kuinka surullisesti tuuli

olikin vaikertanut sen autioissa käytävissä, aivankuin vanhain

luostariveljien henget olisivat siellä yksinäisyyttään valittaneet!

Mutta sitten oli luostari muutettu viljamakasiiniksi ja lopuksi

se oli revitty hajalleen ja tiilet ja kivet käytetty kaupungin

muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt myöskin mustainveljesten

luostarin. Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon

häviävään menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään

katolilainen, vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa

uusiuskoiseen jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein

ristinmerkin, luki luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen

pätkiä ja poltti kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle,

jonka isä Andreas kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi

ja orvoksi tunsi hän itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä

öisillä vaelluksillaan saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan

ja siksi oli hän niin kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään

olisi malttanut pysyä pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.

* * * * *

"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan

ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!" puheli Jesperi

itsekseen, pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen

ja sydän täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin

harjalle. Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen

miesten päät, jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet

Kaarle-herttuan koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät,

kaksitoista miestä, oli mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka

olivat heidän päänsä olleet Karjaportin päällä tuulten ja sateiden

tuiverreltavana sekä kaupunkiin tulevien maalaisten kammona.

Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään pysähtynyt portin

eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa. "Ja mitä he

olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet uskollisina

lailliselle kuninkaalleen?" Niin, niin, vanha Jesperi oli ollut

sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä

merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä

hän ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle

muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan

puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle

kaupungin portitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.

Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen

niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi

jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta

olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa

tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.

"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies,

kova mies, mutta Jumalapa hänet kerran tuominnee!" puhui Jesperi

herttuaa tarkottaen. "Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika",

jatkoi hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat

etumaisina oikealla. "Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli

täällä miehensä ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut,

tuonne täytyi jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan

lintujen raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä

isänsäkin menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja,

on, on... Eikä poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä

siunattuun maahan!"

Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen

johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin

jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa

olisi ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun

lähetessä alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin

lupinsa saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan

hänen velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja

vanhan uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän

jättänyt sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä,

tunsi omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat

kuin syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin,

luki rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin

astelemaan takaisin keskikaupungille.

Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan,

kun hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua.

Turhaan koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka

vallassa hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti

särkynyt siellä Karjaportin edessä.

Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä

pilkotti kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä

virren veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja

päästyään selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.

Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli

tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä.

Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle

pitkän tuliviirun.

Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin

veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä

taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan käin ylhäältä

ilmasta ja sävel yleni ylenemistään. Pian erotti Jesperi sanatkin.

Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli nukkuvan kaupungin:

"Rauhan ne meill' pitää suoman,

Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';

Sill' Kristus on meidän voimamm',

Hän on meit' auttamaan tullut."

Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki

hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat

mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat

ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden

äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran

jykevän basson.

Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille.

Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä,

joka mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:

"Jos he meilt' pois tempaavat

Hengen ja tavarat,

Olkoon ne heill',

Jää kuitenkin meill'

Jumalan valtakunta."

Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin

matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä

silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat

siellä entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne

merkitsevästi tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne

olivat juuri hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.

"Ihme, ihme", puheli hän itsekseen, "tässä on tapahtunut suuri

Jumalan ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat.

Olisinpa paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin

sen vieläkin tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä

päästä lepäämään siunatussa mullassa."

Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua

palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät

tikapuut.

* * * * *

Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot

kiekuivat aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia

joulukirkkoon. Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä

oli uskonut sen suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut.

Vahakynttilät tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi

riemuisasti:

"Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem,

Jost' ihastui Jerusalem,

Halle Halleluja!"

Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat

hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä

oli tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä

aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta

jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto,

että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön

hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta

psalmia. Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan

hän, sillä pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat

sydänyön aikana kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan

juuri tuota samaa virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota

pikaa kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.

Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille.

Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät

rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla

oli viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla

valmiiksi avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon

haudan umpeen luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon

arveluita lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan,

mutta kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä

oli oikein ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet

rauhan, kuten he yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.

Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan

levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden

veristen tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet

vuodet olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos

alempien säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta

olikin kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä

kertomus sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon

kyyneleen kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä

kohtaan vihasta kipinöinyt Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin,

seurasi sen kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että

hän oli nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin

kuin mitä oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.