Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja
aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä
lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan
Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista
torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle
taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoille kuivamaan
levitettyjä lehmänvuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin
oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren
rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja
närhiä.
Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekin mäelle, oli oikealla
kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari
kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen
muureista kulettanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli
siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä
ammottava ikkuna-aukko.
Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös
Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli
nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.
Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli
sirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi
tuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä
Markus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli
rynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään.
Kaikki kolme tähystelivät äänettöminä myllylautaan, johon oli
puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.
"Eipä seppä älyä siirtää", ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti
silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai
kolme riviin ja sanoi:
"Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon."
He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran
peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet
tuopit.
"Annahan vielä sitä viinaa", kuului nyt ovensuusta, jossa istui
yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.
"Kolmasko tuopillinen?" kysyi Sipi vastahakoisesti.
"Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kuin muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota."
Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:
"Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä
päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän
samanlaisissa toimissa kuin minäkin?"
"Pthyi!" sylkäsi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoltaan uuteen
peliin.
Mies oven suussa rupesi nauramaan.
"Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa?" sanoi Hollo vihaisesti ja
mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:
"He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra
Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko
itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä
luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he."
Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti
siirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa
lörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:
"Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä
katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä.
Mutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä
marskivainajan pojalta pään litkautin, he, he..."
Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:
"Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo
muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään
hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se
vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.
Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle,
niin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he,
he. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan
rämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin
häntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla
odottaa."
"Pthyi, paholaista!" sylkäsi taas Piikki, teki väärän siirron ja
joutui tappiolle.
"He, he, hee!" nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja
lähti hoipertelemaan ulos.
"Lähtipäs pakana viimeinkin", sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan
syrjään. "On se silläkin miehellä ammatti."
"Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä?"
huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä
nurkkakaapin alimmalle hyllylle.
"Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa", sanoi hän
ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan
suvaitsi mokomata vierasta.
* * * * *
"Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra", sanoi nyt Hollo, joka oli
katsellut ikkunasta alas polulle.
"Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin", myönsi Piikki silmättyään hänkin
ulos.
"Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon", sanoi Sipi pesää
kohentaessaan. "Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän
tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä
koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista."
Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva
mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana
ja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla
veitikkamainen ilme. Kulussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan
aatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.
"Herttuan rauha, ystävät ja naapurit!" tervehti hän huoneeseen
tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen
käsiään hieromaan.
Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,
paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän
piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja
Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja
ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä
ja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa
asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä
ystävänä ja puoluelaisena istunut Eerik kuninkaan kuuluisassa
lautakunnassa, mutta kääntänyt Eerikin kukistuessa nopeasti turkkinsa
nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpana syyttäjänä.
Siten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun
muassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä
Liuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän
nyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa,
ollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen
pormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä. Sipin vaimo
tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli
muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.
"Mikä suloinen tuoksu!" huudahti Teitti sieramiaan levittäen
ja pöytää läheten. "Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on
kaksinkertainen!"
Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti
makkaroihin käsiksi.
"Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona
Pernajassa", sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain
tyhjä makkaratikku. "Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita
paistaa, osaa totisesti." Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille uuden
herkkupalan.
"Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia", sanoi tämä käännellen
mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. "On sitä näinä
päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani itse
pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?"
"Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin
asettuu rauha maahan?"
"Mikäpäs on asettuessa", vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa.
"Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakkireuhkojaan ilmaan,
kun saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitä. Ja nuo taas,
joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan
katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan
perut on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa."
"Kai hänestä nyt tulee kuningas?" arveli Hollo, kaivellen
makkaratikulla hampaitaan.
"Se on selvää", vastasi Teitti. "Ja, uskokaa jos tahdotte, minä
sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran
vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea
isänsä seuraaja."
"Mistä te sen näitte?" kysyi Piikki yksinkertaisesti.
"Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin huuti,
rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi!
Luulenpa, että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista,
jos joutuisitte silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos
omallatunnollanne olisi jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen
valahtivat Suomen herratkin toissa päivänä linnan edustalla, kun
tuomiota luettaessa herttua viikset vihasta tärähdellen astui heidän
eteensä vartiajoukon keskelle. Polvilleen putosi Vuolteen herrakin,
putosi niin että paksu niskansa tärähti, vaikka hän kerran oli
vannonut sylkevänsä herttuata vasten silmiä, kun joutuu vastakkain
hänen kanssaan."
"Hm, sääliksi käy melkein herra-polosia, sillä eiväthän he muuta
tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta
vannoneet", sanoi Sipi.
"Mhyy", äänsi Teitti ja siemasi olutta. "Se on sen alamaisen
uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille
uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta
kun hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua
uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita
sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet
samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan
myöskin Eerik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan
puhjetessa herttuain puolelle."
"Mutta Eerikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä
poikasena ollessani tänne Turkuun toivat", huomautti Sipi.
"Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa", vastasi
Teitti. "Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo
typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan
pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan
erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta
miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle,
kun on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä
valtakunnasta huolta pitämään?"
"Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa
kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt?" huomautti Hollo.
"Niin, siinäpä se puntti onkin!" sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.
"Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa
valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi
itsensä kiepauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt
viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli
Suitian nokinenä liian tyhmä."
"Oliko marski sekterin mielestä tyhmä?" kysyi Sipi.
"Tyhmä kuin saapas!" vahvisti Teitti. "Ei muuta kuin raaka
sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen jäykkyyden ja
vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein kovalle
otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin kruunauksen
aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua uhkasi
jättää säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies, lasketti
minä-vaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Paijanneensa ja
panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi
ja parannusta lupasi."
"Ähää, no saikos anteeksi?"
"Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman
pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä
harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole
tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla."
Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:
"Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin... missä se on
näkynyt? Sanokaapas."
Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja
vastasi kysymyksellä:
"Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marskivainaja
olisi ollut vielä elossa."
"Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että
marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla."
"Äläst, niinkö uskotte?"
"Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta
puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä
elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat
uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla
kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut
kahden tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt
pitämään paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa
vihollinen sen sijaan ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan
samanlaisen lopun kuin nytkin."
"Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan
nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan",
arveli Sipi.
"Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha
heissä oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies
kokonaan toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia
kuin ainakin viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet?
Niin, Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marskivainajan
peruja ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt."
Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:
"Jos hän viisas olisi ollut, marskivainaja, ja jos hän kerta aikoi
täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla
hänen olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun
pitäisi hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä
aina levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin
sitä hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin,
nylki, ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen
ja siten itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh?
Viisas mies olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt
miehissä pahimman ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on
huovien ja nihtien ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja
muuten hiljakseen, niin me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja
annamme palttua ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut
älliä. Onko nyt surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat
omaa valtaa, peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat
hätäänsä valittamaan juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat.
Jos mitä rakentaa, niin kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja
lujaksi laittaa, muuten menee kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta.
Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja siksi hänen valtansa lepää lujalla
pohjalla ja siksi hänestä tulee kuningas, vaikka seitsemän marskia
ja Sigismundia olisi vastaan hosumassa. Jos marskikin olisi siitä
laidasta alkanut, niin sitten en sano, kuinka taistelu olisi
päättynyt."
Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja
sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.
"Mutta kova sotakarhu se marskivainaja sentään oli, ja kyllä siinä
olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista", väitti Hollo.
"Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta
ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön
viisautta? Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi
heidän ryöstää ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt
herttuan tultua tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja
karkailivat linnasta kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen
niinkuin lapsenkin, se tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin
kelvata. Entäs näyttikö marski sotapäällikön viisauttaan seitsemän
vuotta sitten Venäjän retkellä? Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan
Novgorodin eteen, mutta sen sijaan että olisi vallottanut sen ja
siten pitkäksi aikaa nujertanut ryssältä niskat, poltti ja ryösteli
hän ympäristöllä talonpoikain hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä.
Vihollinen luonnollisesti varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei
sitä ajattele, vaan kotiin palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen
linnaleiriin. Ota sitten ja kokoa ne käden käänteessä ympäri maata,
kun vihollinen tulee ja riehuu kuin paholainen Viipurin ympärillä.
Niin, entä merisodassa Eerikin aikana? Hän ei saanut miehistöään
tottelemaan ja sai Ölannin luona selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun
herra, Klaus Horn, hänen sijalleen ja hän ajoi samalla laivastolla
tanskalaiset kolmessa päivässä Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi
Flemingin taas ottaa amiraaliohjat käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan,
että hän viisauden ja ansioiden perusteella sellaiseen mahtiin
kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata sellaisten vätysten kuin
Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi, puhui törkeyksiä ja
pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä suorana ja rehtinä
miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin muihin. Mutta
sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?"
"Ei missään!" puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti.
"Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki
hänen yrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli
olisi ne tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyyhän sentään vielä
jotakin hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan
katolla, samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut,
raiskatut naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata."
"Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat
joutuneet raastuvan katolle?" kysyi Piikki.
"Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski
siitä syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että
moni niistä älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään
mennyt Hornien tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet
siltä peikolta. Ja nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli paras
puhua uskollisuudesta Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he
ovat kaikki tyyni saaneet syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon
marskia huonommat rahvaan sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet
tunnen jo Kustaa kuninkaan ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla
kuin Horneilla. Ja aivan yhtä typeriä vastustustuumissaan kuin
marskikin. Jos talonpoikain kapina olikin kukistettava, niin eihän
silti olisi tarvinnut sellaisia teurastajaisia toimeenpanna kuin
Nyystölässä ja Suursavon pappilassa. Kun talonpojat kerran nöyrtyivät
ja aseensa pois laskivat, niin olisi sanonut, että no, menkää nyt
kotiinne ja muistakaa vasta pysyä alallanne, sillä yhtä kansaahan
tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään vain aseettoman joukon kimppuun
kuin korpit ja murhataan satalukuisesta laumasta joka sorkka. Kun
raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään, niin ota sitten ja
taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on Iivari Tavastinkin,
Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan harjalla. Stålarm vain oli
toista maata ja hänpä nähtävästi saakin päänsä pitää."
"Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa
eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä", huomautti Sipi.
"Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.
Nuori ja lempeäluontoinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä,
ja sittenkin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot
lankeavat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä
viimeinen vesa olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja
isänisällä oli sen sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä
minä Kustaa kuninkaan aikana tulin tietämään sen suvun asiat.
Viis kuus miestä löi Eerikki herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin
käsin kuoliaaksi ja niitä, joita hän muuten rääkkäsi, pieksi ja
Suitian vankikellareissa piinasi, on kokonainen legio. Ja kun
talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle valittamaan, saivat he
tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät koko kyläkuntain
väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa. Entä miten
hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän niitä joko
rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti pilkkahinnalla,
kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja kun joku
alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli Eerikki
herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön naimisiin
jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun perinnöstä
tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki kuninkaankaaresta,
että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin talonpoikaisen miehen
kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön perintötilan otti
hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä tuulella olemaan,
taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan juttu. Muistatte kai
Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä Turussa? No niin, hän
sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi Naantaliin, muutaman talon
Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin sen itselleen. Kun Jönssi
vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming hänet raajarikoksi. Eikä
siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti siitä käräjäjutun, niin
toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo sillä välin kuollut,
oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä valalla todistamaan,
että Jönssin syytös on perätön. Niin, ja pakottipa vielä uhkauksilla
Paimion papinkin antamaan samanlaisen väärän todistuksen. Pappi itse
tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan käskystä kiertelin niiden
vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä Kuitian Flemingeillä oli
vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en ihmettelekään, jos se
haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin."
Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun
Sipi ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:
"Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian."
Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori
oli vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan.
Saatuaan tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuijottaen ja
naputti sormellaan pöytään.
"No minkä asian?" kiirehti Sipi.
"Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät
hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian
retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja
juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla
syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit
hieromaan kauppaa omien päälliköiden päistä! Entä mitä minulle
keväällä jutteli Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa
kukistamassa? Olavinlinnan ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät
liittyä muihin Savon kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun
sotaväki tuli väliin. Silloin he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa
kapinaa kukistamaan ja ostivat toisia talonpoikia paljon pahemmin
kuin yksikään huoveista. Ihan nahatkin elävien lehmien selästä
kertoi Juusten heidän riistäneet ja monesti oli sotamiesten täytynyt
mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se se on sitä oikeata
suomalaista peliä!"
Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.
"Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään",
puheli hän nikotellen, "saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan
kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä
vähitellen jo tarvitaankin."
"Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika?" kysyi Hollo, joka samoin
kuin Piikkikin teki lähtöä.
"O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin
tarkotti, vaikka minua miellyttivät enemmän nämä maalliset toimet.
No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä
minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja
muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!"
Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas
Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan
pihaansa.
Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän askeleensa
kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa heilahtelivat heidän
varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä kuului navetoista
illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien narinaa. Jossakin
pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä ulvonnalla toinen
Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui navetan ja saunan
hajua.
He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo
lankesi pitkin tyhjää toria.
"Siinä se tilinteko tänään päätettiin", sanoi Teitti viitaten
pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.
Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä
raatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla
rautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden
pitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.
"Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja" sanoi Teitti. "Mutta
sääli äijä-poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla
on Vuolteen herra ja sitten Nuhjalan herra. Suomen eturivin miehiä
ne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle,
että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille.
Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen
saat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen
toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja työ niskaan, että istuuko
pää lujassa."
Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa
Jokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun
puolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla
Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörisevä yksinpuhelunsa
ja nikottelunsa.