Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu
kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen
antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana
Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:
Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina
Flemingille.
Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun
tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän
vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole
vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten
suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin,
että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkuin
Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti
minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi
rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden
äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.
Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän
jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen
armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan,
jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat.
Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin
toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä
meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään
laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin;
ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän
hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon
ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän
kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin
näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun.
Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa
saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin
kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en
siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen
polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja
kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että
minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan
olin ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni
isäni poikana.
Kuolemaan -- sillä samana päivänä julistettiin meille
kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari
vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna
täytäntöön.
Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä
onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman
holvikammio -- lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina;
viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli
Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat
velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini.
Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan
monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari
jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä
kirjotan -- siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne
koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla
muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä
piirsit minun nimikirjainteni päälle.
Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme
ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään
muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja
juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes
hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.
Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi
Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla
Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi
kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä
sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin
laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä,
että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei
autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa
unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät
sydämeni, ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat
unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka
kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen
sormeansa.
Kun aamulla Kirsti-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani
kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja
katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot
tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun
suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle
pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi.
Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut
jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi.
Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän
vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi
kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston
kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin.
Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi
tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.
Lähdin kohta Arvid Eerikin pojan seurassa Turkuun, missä
sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime
talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi
karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä
olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin
iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin
pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä
heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta
ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla
kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin.
Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin
kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja
jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa
olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni
perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen
kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa
on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta
säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka
vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina
viihtymään meidän parissamme.
Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan
kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren
elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan
alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne
elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet!
Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja
ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan
mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan
tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen,
että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein
vastenmieliseltä.
Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin
minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia,
joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta
minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään
tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en
siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua
autuaalliseen kuolemaan.
Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isävainajamme.
Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun
sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä
mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme,
olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin
Suomen ylimmäinen käskynhaltija ja hänen sekä herttuan välit
olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut
Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen
jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin
syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui
mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en
sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme
jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.
"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi
äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen
puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan
suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen
hänen setänsä, herttua". -- "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi
asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä
äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän
suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat
asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille,
kunnes --". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti
kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin
pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi
omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla
kun hän minun tukkaani silitellen lausui: "Niin, Klaus, miksi se
ei voisi istua tässäkin!"
Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja,
kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle
yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat Suomen kuningaskruunua,
itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus,
mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa,
olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin,
sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää
mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin.
Mutta -- juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja
ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!
Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni
saapuu juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen
ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy
testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava
perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. -- Niin totta
kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta,
niin totta pyydän sinua nyt olemaan liioin murehtimatta, vaan
muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme
kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten
lausuu sinulle hyvää yötä
veljesi _Juhana_.
* * * * *
Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku
tuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava:
Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma.
Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan
selkä kimalteli ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut
kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo
tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli,
Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään
kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen
jäleltä jääneen patterin harjalla, näkyivät seivästen neniin
pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden
onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta
sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen
miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet
näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja
liikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä.
Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen,
aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi
lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan
johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen
herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla.
Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana
Fleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke,
Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika
y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä,
Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät
oli määrätty lisätutkimuksia varten Ruotsiin vietäviksi.
Väkijoukkojen huomio kiintyi ennen kaikkia Juhana Flemingiin. Tuo
yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään
samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen
kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään
hänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
mutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon
tuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.
Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius
Teitti, ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin
saattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin
itkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja.
Heidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi
kuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki
saattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit
välkehtivät auringossa.
Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan
kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:
"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle
minun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle
mitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä
kantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun
viimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun
viimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen
surun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun
tätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja
minä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan
ainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen
iloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran
tapaavani."
Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki
joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää
ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli
kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin
kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja
itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen
omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portailla
ja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat
olleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.
Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen
edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi
punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat
kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra
riisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä
puristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten
kohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki
piirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen
väkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti:
"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat,
hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille
lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä
hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan
minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman;
mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole
mitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan,
ja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä
isäni suku."
Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka
juoksi esille ja huusi:
"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut
minun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on
kääntänyt teidän omaksi turmioksenne."
"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä,
mitä te väitätte?" kysyi Juhana herra. "Ja onko minut laillisesti
tuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa
luettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut
nurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta
ja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen."
Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja
jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä
sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri
oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:
"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en
täältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty
kuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani
Jumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut
ovat kuolemaan määränneet."
Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville
naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille
kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi
hän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille
pienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui
hän:
"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne
palvelijani huostaan."
Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle
matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään
hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa
lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti
silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi
äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa -- ja
Fleming suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.
Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan
alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana
kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran
maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä
rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli
asetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat
rautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.