Upsalan yliopiston professori ja puhdasoppisuuden kiivas etuvartia,
dominus Nicolaus Bothtniensis, oli työntänyt hepreankielen
tutkimuksensa syrjään ja noussut sotajalalle. Hänet oli näet
kirjojensa keskellä rauhallisessa yliopistokaupungissa yllättänyt
tieto, että Ruotsinmaan vapauden ja puhdistetun opin pönkää, herttua
Kaarlea, uhkasi mitä suurin vaara. Etelästä päin oli tulossa kuningas
Sigismund suuren muukalaisen sotajoukon ja jesuiittain kanssa,
samalla kuin kapinalliset suomalaiset lähenivät suuren laivaston kera
idästä päin. Nämätpä ne, nämä niskurit ja noitien jälkeläiset, jotka
olivat paavilaisten ja jesuiittain kanssa vannoutuneet yhtä köyttä
vetämään, ennenkaikkia saivat rauhan miehen ja alkuraamatun tutkijan
miekkaan ryhtymään.
Etelää kohti rientäessään oli herttua lähettänyt kehotuksen Uplannin
talonpojille tehdä vastarintaa lähestyville suomalaisille niin kauan
kuin hän itse sotaväkensä kanssa viipyy etelässä. Mutta talonpojat
tarvitsevat johtajaa, harkitsi dominus Nicolaus, ja hän tunsi itsensä
velvoitetuksi astumaan esiin isänmaan ja puhtaan opin puolesta. Hänen
sanoistaan innostuneina liittyi häneen kaksi muuta professoria,
domini Jacobus Scinnerus ja Laurentius Paulinus. Ja niin nämä
hengenmiehet, esikuntanaan parvi riehakoita ylioppilaita, eräänä
kauniina heinäkuun päivänä 1598 lähtivät nostamaan Uplannin rahvasta
aseisiin.
* * * * *
Lundan kirkonkylään oli kerääntynyt paljon talonpoikia ja dominus
Nicolaus puhui heille papintuvan portailta. Suomalaiset olivat sen
jälkeen kuin he olivat tulleet osallisiksi ristinuskosta, pysyneet
alallaan siellä meren takana. Mutta nyt heitä oli äkkiä ruvennut
riivaamaan vanha noituuden henki sekä entisten ryöväriretkien
muisto, niin että he olivat suurella laivastolla lähteneet
liikkeelle hävittääkseen Ruotsin maata ja yhdessä paavilaisten
kanssa tuhotakseen puhtaan opin. Kyllähän suomalaisten sotamiesten
julmuudet edellisvuosien nuijamellakoista olivat täällä yhtä tunnetut
kuin koko sikäläisen kansan suun noituus ja uppiniskaisuus. Niin,
niin, tässä ei ollut muuta valittavana, kuin temmata aseet tuvan
seinältä, täyttää eväspussit muonalla ja lähteä mies talosta niitä
julmettuneita vastaan.
Seuraavana päivänä puhui Nicolaus Bothniensis Skeptunan
nimismiestalon portailta sikäläisille talonpojille ja saatuaan
heidät sotajalalle kulki jälleen eteenpäin. Hänen virkatoverinsa
tekivät samoin toisilla suunnilla ja pian oli sotainen innostus
temmannut valtaansa koko Uplannin maakunnan. Kaikkialla otettiin
esiin nauloissaan ruostuneet aseet, joita ei oltu tarvittu sitten
Kyösti-kuninkaan päivien, evässäkit täytettiin leivillä ja
kinkuilla ja lähdettiin marssimaan peljättyä vihollista vastaan,
vihollista, joka useampain mielikuvituksessa oli ehtinyt jo muuttua
kaviojalkaiseksi ja sarvipäiseksi noita- ja peikko-joukoksi. Ja
kyllähän nyt olikin tosi edessä, sillä kaikkiallahan kerrottiin,
kuinka Tukholmassa oli äsken satanut verta ja Itägöötinmaalla oli
nähty ilmassa taistelevia sotajoukkoja.
Talonpoikaisarmeijan kokoontumispaikaksi oli dominus Nicolaus
määrännyt erään niityn lähellä Kullan kirkkoa ja sinne riensi nyt eri
suunnilta asestettuja miesjoukkoja. Suomalaisen laivaston tiedettiin
ankkuroineen vanhan Gröneborgin linnan edustalle saman Kullan pitäjän
alueella ja sinne oli talonpoikain marssittava tuota noita-armeijaa
vastaan, jahka tarpeellinen lukumäärä miehiä ehtisi koolle.
Ensimäisenä määräpaikalle saapuneessa joukossa oli eräs Skeptunan
mies, nimeltä Jöns Bulte. Kun tuli tieto että suomalaiset Gröneborgin
luona ovat ryhtyneet maallenousupuuhiin, ei Bulte, joka oli hieman
yksinkertainen sekä luonteeltaan kerskuri, malttanut olla sanomatta:
"Mitäpäs jos minä lähden ja ammun niiltä päällikön."
"Mene, mene, Jumalan luoma, niin pääsemme vähällä koko
noitajoukosta", alkoivat muutamat piloillaan yllyttää, samalla kuin
toiset olivat arvelevinaan, että Bulten olisi kovin vaarallista
ryhtyä sellaiseen yritykseen, sillä suomalaisten päällikkö oli
tietysti noiduttu, joten häneen eivät minkäänlaiset nuolet pystyisi.
Silloin uskoi Bulte miehille, että hän on sivellyt nuoliaan
siunatulla ehtoollisleivällä sekä varannut itsensä monilla muillakin
taikatempuilla.
"No sitten ei ole hätääkään", sanoivat miehet. "Silloin sinun nuolesi
pystyvät vaikka itse paholaiseen."
Jöns Bulte heitti selkäänsä nuolikotelon ja jousen, jota hänen
isoisänsä oli käyttänyt sodassa tanskalaisia vastaan, iski
merkitsevästi silmää tovereilleen ja lähti yksin vaeltamaan kohti
Gröneborgia.
Kun hänen eteensä aukeni merenselkä, hämmästyi hän nähdessään tuon
vanhan linnan edustalla suuren laivaston, johon kuului kappale
kolmattasataa alusta. Tosin niistä useimmat olivat vain pieniä
yksimastoisia haaksia, mutta siltikin näytti luo laivasto taajoine
mastometsineen Jöns Bultesta ylen mahtavalta.
Laivoista kuljetettiin parasta aikaa maalle hevosia ja miehiä.
Rannalla liikehti niitä jo taaja joukko ja keihäät ja pertuskat
välkehtivät auringonpaisteessa. Miltä nuo miehet oikein näyttivät,
oliko niillä sarvet ja kaviot ja niskassa kauheat harjakset, sitä ei
Jöns matkan pituuden tähden voinut erottaa.
No, kaipa ne ennen pitkää lähtenevät sieltä liikkeelle, arveli
hän ja kun hän Tukholmaan vievän tien varressa keksi vähäisen
metsikkökummun, kiipesi hän sen laelle ja piiloutui huolellisesti
pensasten suojaan. Sieltäpä oli hyvä nähdä alas tielle ja lähettää
nuoli suomalaispäällikön rintaan.
Vihdoin oli koko suomalaisjoukko, kappale neljättä tuhatta miestä,
saatu onnellisesti maihin. Se järjestyi riveihin ja ratsuväki edellä,
jalkamiehet jälessä, lähti se liehuvin lipuin ja torvien soidessa
marssimaan eteenpäin.
Silmät pyöreinä tähysti Jöns Bulte lähestyvää sotajoukkoa. Olivatko
ne todellakin suomalaisia, sillä eipä hän nähnyt jälkiäkään
sarvista, harjaksista tai kavioista. Nehän olivat aivan saman
näköisiä kuin omatkin sotamiehet. Ja kuinka uljailta näyttivätkään
ne kaksi töyhtöpää ritaria, jotka ratsastivat joukon edellä. Toisen
pyöreiltä kasvoilta säteili mitä päiväpaisteisin iloisuus, kun hän
haasteli toverinsa kanssa, räjähtäen välistä niin raikuvaan nauruun,
että Jöns Bultenkin täytyi piilopaikassaan vetää suunsa hymyyn.
Hänen rinnallaan ratsastava herra taasen oli kalpeahko ja hyvin
vakavan sekä ylhäisen näköinen ja jälempänä ratsastavat kymmenet
herrat, nehän olivat kaikki tyyni asultaan ja olennoltaan täysiä
aatelismiehiä.
Jöns Bulte ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Oliko tässä liikkeellä
noitatemppuja ja silmänkääntämistä vai oliko hän tykkänään
erehtynyt? Ehkä olikin laivasto herttuan, sillä senhän olisi ollut
määrä etelästä käsin rientää tänne suomalaisia ahdistamaan ja
tuo sotajoukko oli niin ollen omaa väkeä. Mutta eipä hän nähnyt
niiden joukossa herttuaa eikä amiraali Scheeliä. Ja kun hän heristi
korviaan, kuuli hän sotamiesten pajattavan aivan outoa kieltä. Siis
ne olivat sittenkin suomalaisia!
Silloin raivostui Jöns Bulte ja tempasi jousensa vireeseen. Mutta
otollinen hetki oli mennyt jo ohitse, päällikkö ei ollut enää
ampumamatkan päässä. Ja jos hän lähtisi sitä juosten tavottamaan,
ampuisivat tai keihästäisivät nuo hänen miehensä hänet ennenkuin hän
olisi montakaan askelta ehtinyt ottaa. Sama kohtalo uhkasi häntä, jos
hän ampuisi jonkun noista jälempänä ratsastavista alapäälliköistä.
Taikatemput, joilla hän oli itsensä varaellut, unhotti hän
häiriössään kokonaan. Niin pysyi hän piilossaan ja hypisteli
epävarmana jousenvartta, kunnes koko sotajoukko oli ehtinyt marssia
ohitse. Silloin lähti hän nolona ja häpeissään hiipimään takaisin
Kullan kirkolle.
"Jöns Bulte on palannut", huusivat talonpojat leirissä ja
kokoontuivat hänen ympärilleen. "Mitä kuuluu, onnistuitko
yrityksessäsi?"
Jöns vältteli toisten kysymyksiä ja ilakoivia katseita, syleskeli
ja kiroili ja mutisi jotakin noidantempuista, joilla suomalaiset
olivat muuttaneet hahmonsa sekä lumonneet hänet niin, ettei hän
heidän sivu kulkiessaan kyennyt kättänsäkään liikauttamaan. Mutta
tästä saivat toiset ilonaihetta, he kyselivät, että livahtiko joku
suomalaisista jäniksen hahmossa Jönsin housuihin ja esti häntä
sankarillista aiettaan toteuttamasta. Ja pisteliäillä kysymyksillään
ja naurunrähäkällään tekivät he Jönsin elämän sinä iltapäivänä ihan
sietämättömäksi.
* * * * *
Tällä välin kulki suomalainen sotajoukko kaikessa rauhassa eteenpäin.
Sen etupäässä ratsastava, pyöreäkasvoinen ja iloinen herra oli Suomen
käskynhaltia, Arvid Stålarm, joka oli saanut osakseen korjata sadon
rautamarskin kylvöstä, mutta jolle kohtalo ikäänkuin korvaukseksi
tästä oli syntymässä suonut mitä iloisimman ja päiväpaisteisimman
luonteen. Hänen rinnallaan ratsastava hienon ja ylhäisen näköinen
herra oli herra Arvidin lanko, oppinut ja vakainen Klaus Fleming
nuorempi. Heidän jälessään ratsastivat Akseli Kurki, edellisen veli
Lauri Fleming, sekä joukko muita enemmän tai vähemmän huomattavia
suomalaisia herroja. Kun tie oli kiivennyt muutamalle kunnaalle,
kohosivat etäämpänä laaksossa näkyviin erään herraskartanon katot.
"Kas, mikä paratiisillinen paikka", virkkoi herra Arvid langolleen.
"Luulenpa että pysähdymme tuohon kartanoon lepäämään ja
vilvottelemaan."
"Minun mielestäni me voisimme viipyä siellä vähän pitempäänkin sekä
lähettää sillaikaa tiedustelijoita Tukholmaan, sillä pelkäänpä,
ettei herttua ota meitä vastaan kovinkaan vieraanvaraisesti", arveli
herra Klaus. Kun herrat olivat ajaneet kartanon pihamaalle, pyrähti
avaralle kuistille joukko eri-ikäisiä vallasnaisia. Stålarm paljasti
päänsä ja lausui kumarrellen:
"Jalosukuiset rouvat ja neidit, me olemme kierteleviä ritareita ja
rohkenemme turvautua vieraanvaraisuuteenne, sillä..."
Hänet keskeytti joukko iloisia huudahduksia ja hetken päästä koko
naisparvi syöksyi portaita alas. Ennenkuin herra Arvid ehti tointua
hämmästyksestään, kuuli hän takaansa Klaus herran syvän basson
julistavan:
"Minä syön ratsuni satuloineen päivineen, ellei tuolla seiso minun
oma Kaarinani."
Hän loikkasi nopeasti maahan, samalla kuin rouvasväen joukosta muuan
solakka nainen syöksyi hänen syliinsä. Mikko Munck ja Hartikka
Henrikinpoika olivat myöskin jo maassa, saaden toinen toisensa
jälkeen naisen syliinsä.
"Suuret jumalat, mihin autuaitten saarelle te olettekaan meidät
saattaneet!" huudahti Stålarm, pudottaen hattunsa maahan ja lyöden
hämmästyksensä merkiksi kätensä sivuilleen, niin että tomu pöllysi
hänen ratsastustakistaan. "Tunnenpa, veljet, kadehtivani teitä.
Vahinko, ettei herttua viime syksynä kuljettanut minunkin Elinaani
tänne Ruotsiin, jotta minäkin olisin päässyt osalliseksi tästä
onnellisesta löydöstä."
Hän laskeusi satulasta ja kiersi tervehtimässä ystäväinsä rouvia
ja tyttäriä, suudellen kutakin heistä kädelle ja lausuen iloisia
sukkeluuksia. Itkien ja nauraen kertoivat naiset, mitä vaiheita
he olivat saaneet kokea sen jälkeen kuin herttua viime syksynä
Turunlinnan vallattuaan oli kulettanut heidät vankeina tänne
Ruotsiin. Aluksi heitä oli säilytetty Tukholmassa, sitten Örebrossa
ja minkä missäkin. Juhannuksen tienoissa heistä oli osa kuletettu
tähän kartanoon. He olivat äskettäin saaneet vihiä suomalaisten
saapumisesta ja kun joku hetki sitten heidän silmälläpitäjänsä olivat
hävinneet, olivat he arvanneet maanmiestensä lähenevän kartanoa ja
hyökänneet ulos kuistille.
"Nyt on taas kaikki hyvin, kun jokainen on löytänyt omansa. Sen
päälle vain iloinen hurraa!"
Herra Arvid heilutti hattuaan ja koko sotajoukko kajahutti
kolmikertaisen iloisen hurraa-huudon.
Armeija leiriytyi kartanoon ja sen lähimpään ympäristöön.
Pihanurmikolle katettiin pitkiä pöytiä, joiden ääressä päälliköitä
kestitettiin, ja läheiselle ruohokentälle vieritettiin sotamiesten
tarpeeksi oluttynnyri toisensa jälkeen.
Kun kestailu auringon laskiessa päättyi, alkoivat huilut ja
säkkipillit soida. Silloin alotti Stålarm iloisen tanssin. Pari
toisensa jälkeen noudatti hänen esimerkkiään ja pian levisi tanssin
humu myöskin sotilasten kentälle, jonne raikuva musiikki houkutteli
nuorta naisväkeä kartanon aluskunnasta.
Ihmetellen ja suut auki katsoivat tätä menoa ne talonpoikain
tiedustelijat, jotka olivat hiipineet kartanon läheisyyteen ottamaan
selvää suomalaisten tuumista.
Tätä rattoisaa kemuilemista jatkui vielä seuraavanakin päivänä.
Mutta ennen iltaa sille tuli nopea loppu Stålarmin lähettämät
miehet palasivat Tukholmasta tuoden tiedon, että kuningas ei ollut
vielä tullut Kalmariin eikä ollut tietoakaan, milloin hän saapuisi.
Lisäksi oli herra Jaakob Bagge lähettänyt miesten mukana tiedon, että
Uplannin rahvas herttuan käskystä parhaillaan asestautui ja kerääntyi
ahdistamaan suomalaisia maan puolelta, samalla kuin meren puolelta
uhkasi amiraali Scheel herttuan laivastolla, joka oli saapunut jo
Wärmdön luo ja odotti siellä sopivaa tuulta, päästäkseen suomalaisen
laivaston kimppuun.
Stålarm kutsui heti mukanaan olevat herrat neuvotteluun. Hän
lausui omana mielipiteenään, että koska he olivat tulleet Ruotsiin
kuningasta vastaan, mutta kun tämä ei ollut vielä saapunut, niin ei
heidän pitäisi alottaa vihollisuuksia, vaan välttää yhteentörmäystä
ja vetäytyä takaisin Ahvenaan odottamaan kuninkaan saapumista. Kaikki
yhtyivät häneen ja kun lisäksi saatiin kuulla, että talonpoikain
leiri oli aivan lähellä, ja että heitä oli jo koolla useita
tuhansia, niin päätettiin viivyttelemättä palata takaisin laivoihin.
Herrat ottivat niin odottamatta löytyneet vaimonsa ja tyttärensä
luonnollisesti mukaansa ja ennen auringon laskua oli koko suomalainen
sotajoukko matkalla takaisin Gröneborgin satamaan.
Kun laivoihin astuminen oli päättymässä, huomattiin että joukosta
puuttui eräs jalkamiesosasto. Kyselyjä lenteli ristiin rastiin ja
lopuksi kävi selville, että kysymyksen alainen osasto oli leiriytynyt
erikseen muutamaan koivulehtoon hiukan ulompana kartanosta. Oli
jotakuinkin varmaa, että he vieläkin oleskelivat siellä kaikessa
rauhassa, tietämättä mitään muun sotajoukon pikaisesta lähdöstä. Sen
vuoksi lähetettiin pari ratsumiestä ottamaan selkoa asiasta sekä
antamaan poutaa noille kuhnailijoille.
Ratsumiehet löysivät kuin löysivätkin puuttuvan sotilasosaston
mainitusta lehdosta. Miehet olivat laittaneet siellä koivujen
siimeksessä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He olivat kulettaneet
sinne pari oluttynnyriä ja virittäneet pienen nuotion, jossa he
käristivät rasvamakkaroita. Kun sotilaat olivat Ahvenan saaristossa
teurastaneet anastamiaan raavaita, olivat he valmistaneet suuremman
joukon makkaroita, joita oli eväinä miltei joka miehen repussa.
Tämän omaan rauhaansa vetäytyneen osaston miehet olivat yhteisestä
sopimuksesta tyhjentäneet reppunsa samaan kasaan, niin että
oluttynnyrien välissä oli kokonainen pino houkuttelevia makkaroita.
Se joka noppapelissä joutui tappiolle sai tehtäväkseen pujotella
tuosta yhteisestä kasasta makkaroita vartaaseen sekä käristää niitä
tovereilleen. Miehet olivat riisuutuneet ylisilleen, noppanappulat
kalisivat rummun pohjalla ja ahkerasti kulki oluttuoppi kädestä
käteen. Silmät haljakoina uisakoivat he täällä kaikessa rauhassa ja
piittaamatta mitään muun maailman menosta.
Ratsumiesten tulo sai heidät kuitenkin nopeasti jalkeille. Ja
vieläkin kiireempi tuli heille, kun läheiselle kunnaalle ilmestyi
Uplannin talonpoikain etujoukko jousineen ja kirveineen. Joutamatta
muuta kuin vaatteensa ja aseensa sieppaamaan lähtivät he päätä pahkaa
juoksemaan Gröneborgia kohti, päästen onnellisesti tovereihinsa
yhtymään.
Talonpoikain etujoukko, joka siihen saakka oli hiipinyt hyvin
varovasti, sai tuulta purjeisiinsa, nähdessään joukon suomalaisia
syöksyvän suinpäin pakoon. Huutaen ja menoten karkasivat he lehtoon
anastaakseen vihollisten leirin. Siinä tuokiossa olivat nuotio,
oluttynnyrit ja makkaraläjä saarretut.
"Kas, makkaroita!" huusi eräs, haihduttaakseen sitä noloutta, jota
saaliin vähyys oli heissä kaikissa synnyttänyt.
Hän otti yhden makkaroista keihäänsä kärkeen, mutta silloin huudahti
toinen:
"Elä hitossa kajoa, ne ovat suomalaisia!"
"Mitä, makkaroitahan nuo ovat!" sanoi ensimäinen hölmistyneenä.
"Niin, mutta ne ovat noitatempuillaan muuttaneet itsensä
makkaroiksi", väitti toinen. "Minä näin selvästi tullessamme, että
ne liikkuivat tuossa läjässä." Ensimäinen mies heitti makkaran
maahan ja siirtyi pari askelta taammas. Useat muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Mutta Jöns Bulte, joka myöskin oli joukossa, astui sen
sijaan pari askelta eteenpäin ja pysähtyi ihan makkaraläjän ääreen.
Hän tunsi hetken tulleen, jolloin hänen sopi tovereilleen näyttää,
ettei hän ollut mikään pelkuri eikä siis sen vuoksi ollut jättänyt
suomalaisten päällikköä ampumatta.
"Mikä on kerran makkaraksi tehty, se on ja pysyy makkarana", sanoi
hän päättävästi, ojensi kätensä ja tarttui päällimmäiseen kiekuraan.
Hän puristi sitä lujasti ja tultuaan vakuutetuksi, ettei se liikkunut
eikä pyristellyt, ummisti hän silmänsä ja haukkasi siitä aimo palan.
Saatuaan sen vaivalla niellyksi ja tunnettuaan, ettei siitä seurannut
mitään vatsanväänteitä, haukkasi hän toisen suupalan avoimin silmin.
Toiset seurasivat melkein henkeä pidättäen hänen syöntiään. Kun
Jönsillä oli makkarasta enää tikku jälellä ja kun hän väriään
muuttamatta, huutamatta tai maassa kiemurtelematta yhä seisoi omilla
jaloillaan, siirtyivät he lähemmäs ja kävivät yksi toisensa jälkeen
käsiksi makkaroihin, jotka siinä tuokiossa hävisivät heidän avaroihin
eväsreppuihinsa.
Se olikin ainoa saalis, jonka Uplannin talonpojat saivat suomalaisten
leiristä. Sillä välin olivat laivat nostaneet ankkurinsa ja
poistuneet hiljalleen Ruotsin rannikolta, vieden mukanaan joukon
onnellisia rouvia ja neitosia, jotka monien seikkailujen jälkeen niin
odottamatta olivat päässeet omaisiinsa yhtymään.
Tämä onkin ainoa retki, jonka suomalaiset sotaisissa tarkotuksissa
ovat sitten pakanuuden päivien Ruotsin mantereelle tehneet. Tuon
uplantilaisten saaman sotasaaliin johdosta on historia antanut sille
leikillisen nimen _makkararetki._