Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut
Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan
kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja
jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä
huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken
ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät
käsistään ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat
aikaansa jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti
alituista kinaa herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja
käsikirjuri Eerik Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu
herttuan suosiosta kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he
toisiaan karsaasti. Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista,
jossa hän oli käynyt herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia
kertomaan, mitä Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli
heti ottanut Eerik Göransson saadakseen siten tilaisuuden sutkautella
kilpailijaansa.
Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta: "Porttiholvissa oli
herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa kurkistelivat
neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä siipein
suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä meihin
nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa, että
hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan
sylilemmityinen."
Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.
Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella
kosiskeli Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä,
marskin, perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson
jatkoi kaikessa rauhassa:
"Sitten noustiin ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi kirkkoon, sillä
herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä selville
siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai elelikö
hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella hänen
kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta ja
näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."
"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi nähdessään pahimman
vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.
Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:
"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja
sanoi, että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi
lujassa."
"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän
Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveittesi perille ja saat
aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä
palkkioksi oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi
Stegel sekä vaakunaasi teilirattaan kuvan."
Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan
pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä
Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä
närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää
suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa
olivat lievimpiä Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua
tulevan, oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa.
Silloin livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin,
nopeasti ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa
hohottaneet tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:
"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä
vastenmielinen asia?"
"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen
edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo
merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta
löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka
muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut
siellä viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan
talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon
ja vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun
Krankka kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi
sitä oikein aikamiehen tavalla."
"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin
samasta tyrmästä?" kysyi Birkholtz.
"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana
herttuan puheilla Tukholmassa?"
"Juuri sama mies."
"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin.
Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen
aikaisemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin
juuri Pouttu."
"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden
syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."
"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein
harvinaisen otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine
partoineen ja hiippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha
kamaripalvelija, Filip Kern, joka aikoinaan oli valmistanut
Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn. Herransa kuoltua oli hän herttuata
peljäten paennut tänne marskin turviin, toimien jonkunlaisena
lääkärinä täällä Turun linnassa."
"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti
Birkholtz.
"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia arveluita
hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt
Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen
hän varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin
Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin.
Sitä paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja
vastenmielisyyttä Kerniä vartaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa
valloilleen, kun ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän
äijä-rähjää, niin että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet
ympärillä nauroivat ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on
pitkän aikaa saanut olla voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan
niin että luut ryskivät."
"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.
"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi
Eerik-kirjuri.
"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"
"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan,
se vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat.
Mutta tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen
herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista
melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat
häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla
pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa
pyytämään."
Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli
sillä välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin
johtava lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja
ja tuomiokirkon torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät
herttuan luotattamat vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä
sitten olivat singonneet vitjakuulia linnan muurien sisälle.
Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille
pyrkiviä talonpoikia läheni kaupungista päin ravia ajaen
korkeavartaloinen ratsastaja.
"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.
Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa
porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle
laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti
rypyssä ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli
kuitenkin vain jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli
raatihuoneessa purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se
oli viime päiväin tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta
mieltä. Mutta tämä pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä
saamaan jokaisen linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä
pidättäen seuraamaan jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään
palveluksiaan tuolle tuimalle valtaherralle.
Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle
Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai
pihan perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs
puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.
Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.
"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.
"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua
ja herjannut päälliköltään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea
hänet tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."
Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä,
jotka piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.
"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa
lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä
rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät
saada heti alussa terveellisen varotuksen."
Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja
lähti harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina
Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin
jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava
ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä
palavain kynttiläin valo.
"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!"
virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella
kirkkoa kohti.
Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin.
Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven
eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen
seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli
kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli
latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven
päälle herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi
rapatussa seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan
varotus Suomen herroille:
Carolus huc veni, visi fusique rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.
Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis
Non illo parcet tempore dextra reis.
(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin:
Jälkiä jättämät' täältä ma kiirein lähden.
Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!
Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)
Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi
monsieur Bignonin työtä.
"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa
mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja
kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.
"Mitä kuulumisia Viipurista?"
Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi
viskasi herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:
"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta
odottakoot!"
Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla,
mikä oli jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla
saapasvarttaan. Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja
odottivat henkeään pidättäen.
Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka
jälleen oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:
"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina
kirjottamaan!"
Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän
paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi
jälleen kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti
julistuksen sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid
Stålarmin ja hänen toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia
kavahtamaan heitä sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi
heidän hankkeensa ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka
varhain ja myöhään ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat
kuin köyhätkin, saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.
Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu
Suomen Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän
nousi seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten.
Herttua tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään
ja lausui:
"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni
suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä
Suomen kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha
vain, että minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni
Juhana."
Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti
suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille
ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä
edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.
Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui
herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja
kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Carolus. Kun nimikirjotus
oli vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:
"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja
lähettäkää ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."
Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan
linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.
"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä
suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan
mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia
alkuperäisinä ulos annettu."
"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat
suomalaisten talonpoikain nuijat saaneet aikaan."
Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa
kuulunut muuta kuin hanhenkynän kitinää.