Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien
rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.
Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen
asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla
muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne
vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet
luovimaan näiden vuosien ohi.
Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella
suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan
tilaa ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen
kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta
linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain
kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat
olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja
omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi
hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän
armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän
Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen
kera laskea päänsä mestauspölkylle.
Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä
kulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin
matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi
ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli
kutsunut Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä
hänen oli määrä istua valtiopäivillä.
Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran
säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta
häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin
tielle vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna.
Herra Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät
nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen
päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.
Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa
kaadettu kuumennettua paloviinaa virkosi hän äkkiä tajuihinsa.
Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa
omituista, äänetöntä naurua.
"Sotamiehiä!" virkahti hän sitten yhtäkkiä. "Vaan ettepä voi mitään,
sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä."
Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti
käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät
tyngät. Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui
elävästi hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi
rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja
aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:
"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin
tämä pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki."
Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava
olla.
"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on
menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt
kerjäten näillä tienoin", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen
samalla miehen renkitupaan.
Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle
mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu
puoliyön. Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin
puheilleen ja antoi hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen
hänen kuninkaankartanossa pitämään huolta tuosta kädettömästä
mielipuolesta. Sitten suoriusi hän kiiruusti tielle, joka vei häntä
kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian tämän jälkeen sai hän nimittäin
herttualta valtaneuvoksen arvon sekä suuria läänityksiä.
Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa
hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion
sotasankarin, Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle
huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti
hän niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan
panivat nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää.
Aina kun hän parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä
ajoilta ja keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni
hän äkkiä ja tuijotti kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei
tiennyt, että nuijasodan kaameiden muistojen joukosta kohosi aina
tällöin vanhuksen eteen kaksi kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla
näkyi kaksi veriviirua, ja sitten kädetön mielipuoli, joka nauroi
äänettömästi ja näytti pilkallisesti kieltään.