Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske
Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken
kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.
Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.
Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli
joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön
levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian
puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten
leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet,
huovien hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten
nuolet suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa
rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski
vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli
jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he
olleet saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.
Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn
lumivaippaa, mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin
sokin ympäri taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin
nuotiotulia ja toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit
olivat leiriin käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja
rahvaanvalta, vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden
vuoden yönä.
Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut
kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja
äänekästä, rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun
päätyttyä murtautuneet Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet
sieltä oluttynnyrin nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan
ryösti kartanoa, oli Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan
oluttynnyreistä ja sulkenut loput kellariin, estääkseen siten
liiallisen juopottelun ja epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä
taistelulla katsoivat Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin
olutta ja niin he, taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat
ilman päällikön lupaa tunkeutuneet kellariin. "Saapas tästä!" sanoi
tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin seuraavalle. "Se ei olekaan
mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain väkiolutta."
Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen
kiertämään, jatkoi ensimäinen:
"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla
hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun
yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän,
niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."
"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa
laskit oikein emävaleen!"
"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta
toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:
"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä
sinä olet! Lyödä miehen pää niin littiin, että kypäristäkään ei jää
jälelle muuta kuin märkää, ha, ha haa!"
"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi
ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.
"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä
ääni.
Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri
oli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jäntevä
mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeahko sekä iältään noin
neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki,
jonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt
turkkinsa oli keskeltä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa
hänellä oli pitkävartiset kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin
pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.
"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija
kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.
Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan astui hän ihan
ensimäisen eteen ja tiuskasi:
"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta
tipahtanut?"
"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa",
vastasi mies hitaasti ja kyräten.
"Nokian kellarista me sen noudimme" kuului nyt toisten joukosta
röyhkeä ääni.
"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat
kipinöidä.
"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta
lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta" vastasi sama
röyhkeä ääni.
Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan
sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle
pian haihtuvan vaahtoisen lätäkön.
"Mitä p--lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä
muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä
astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me
muutkaan!"
Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja
heitti hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen
uhkaavasti toisia lausui hän:
"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä
olen teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja
luvanneet minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää.
Sen tähden teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin,
koska meillä ei ollut aikaa oluen ääressä reuhata Vai luuletteko,
että me olisimme tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen
ja rautapukuisine ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa
räyhäävän joukon?"
Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi: "Tuossa aivan
edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on uudistuva
huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain kömpinyt
pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin sopimattomampi
aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen, sillä huomenna
ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan vapautensa,
vai onko sen kannettava marskin iestä."
Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös
kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa
ja poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla
kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko
niemen, tarkastaen olivatko vartiat valppaina asemillaan. Sen
tehtyään palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.
Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa.
Mutta tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa
nuotion Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne
hevosensa ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä
sekä omaa leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle
hyvän paikan muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa
erillään muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina
havuvuode, mutta itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille
tulille pakinoimaan. Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat
hevoset. Niistä oli toinen kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka
Ilkka päivällä oli anastanut eräältä huovipäälliköltä.
Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja
heittäysi pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi
viime päivien vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin
tuloksiin. Pari päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen
taistelu. Laukon herra ja Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä
lähteneet parinsadan huovin kanssa Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne
paenneille herraskartanoiden naisille, että he muutamalla potkulla
ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys
oli tapahtunut tällä samalla niemellä ja lyhyt ottelu oli päättynyt
niin, että Laukon herra ja Tavast olivat huoveineen suin päin
paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu sitten? Nuijajoukko oli
horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt taistelutantereen hallussaan.
Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko
Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun
tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä
kasvanut ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin
kynsiin jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista
tekemäänsä köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut
köyden katketessa alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta
siitä huolimatta onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään
takaisin Pohjanmaalle. Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan
johtajaksi ja hänen neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset
lähteneet liikkeelle kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen
aseisiin muun Suomen rahvasta.
Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen
mielikuvituksensa suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava
marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla?
Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään.
Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys
oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle,
vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä
eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten
omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja, että
Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi
Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän
olivat hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli
kuljettaessa, eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa,
jossa Kaarina kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan.
No, tärkeintähän oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli
murretuksi, ja sen toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä
mahdollisemmalta.
Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki
arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän
oli manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota
lukuisaa, järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs
pitää kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen
himoa. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat
oli surmattava tai karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä,
olipa hän päinvastoin koettanut vetää heistä muutamia rahvaan
puolelle, kuten Anolan herraa Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka
onnistumatta. Mutta tässä pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta
taistella omaa joukkoaan vastaan ja töintuskin oli hän saanut
Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot rauhotetuksi. Entistä
enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun marskista oli voitto
saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen lähenisivät Turkua.
Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut
muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä
olevan vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan.
Hän oli alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa
persoonaansa jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän
oli huomannut katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti
hän sitä ajan oloon viisaimpana.
* * * * *
Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti
kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi
kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja.
Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän
askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota
lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä
puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.
"Aina vaan humalassa!" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen
äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.
Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu
ja että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei
yhtä menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina
paloviinaa. Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt
nuijajoukkoon ja hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella
käytöksellään ja puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä
hassuna, mutta Ilkka oli huomannut hänen käyttelevän viisaita
sananlaskujaan sangen sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä
neuvoja ja kohteli häntä sen vuoksi suopeasti.
"Elä sano _aina,_ sillä takanani on paljon useampi selvä kuin
humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.
"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi
Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."
"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä
olen naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä
luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin
pimeältä kuin se itse asiassa on."
"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat
pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."
"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan
yli."
"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi
muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"
"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen",
vastasi Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."
"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka,
ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä
lienetkin piileskellyt."
"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin
syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka
rokassa, ja tulin taistelutantereelle."
"Aseenasi tuo nassakka?"
"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa
lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."
"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"
"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä
nostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin
sellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen
tehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin
hänet uudestaan taisteluun."
"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut
matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia.
Sinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."
"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa
syntymävika."
Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:
"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin
tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla
jalasjärveläisten nuotiolla."
"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."
"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi
samassa venytellen laulaa:
"Ilkka ilkeä isäntä,
pää kero, sininen lakki,
ei konna tapella tainnut
eikä sammakko sotia,
että joi joka talossa,
joka knaapin kartanossa."
Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka: "Keneltä sinä sanoit
sen kuulleesi?"
"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."
"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin
heidän juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."
"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan
loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.
"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähti
Ilkka.
"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita
kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."
Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt,
havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:
"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis
minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."
"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", mukasi Vilppu ja jatkoi
matkaansa.
Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja
ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin
että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana.
* * * * *
... Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa
päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen
kyynärpäänsä varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen
jaloillaan istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa
rypyssä, kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten
päivällä taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti
hymyillä ja lausui: "Enpä tainnut olla mieluisa vieras." Kun Ilkka ei
puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin, jatkoi tämä:
"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot
tuonut minua vastaan?"
"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!"
kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa
vapaiksi.
Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi
alakuloisen rauhallisesti:
"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että
herttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja
herttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä
jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten
hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman
maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua
kanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla
olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi
kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin,
niin siihen minulla on pakko... on pakko pitää suurta sotajoukkoa
aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan.
Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan
nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme
hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden veto ei enää käy
päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä enemmän, kunnes te
olette hajotetut kuin akanat tuuleen."
Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti
ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka
teki epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja
-- heräsi samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä
lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:
"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"
Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät
vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten
tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen
silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä,
jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.
Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan
nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi
eteenpäin puolijuoksua.
"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.
"Ehkä juuri noista ratsastajista."
"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski
nassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.
"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä
käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.
"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin
juuri kertomaan sinulle."
"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.
"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömimmällä äänellä. "Ne
olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne
hieromaan kauppaa sinun nahastasi."
"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmainsa väliin
ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"
"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu.
"He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme.
Marski oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen
haltuunsa, niin saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä
päälliseksi vapauden linnaleiristä."
"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät
miehet napanneet niitä kataloita vangiksi."
"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta
tullut mitään."
"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme
ruvenneet kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"
"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin
kaupat. Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna
marskille. Niin että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta
tuon anastamasi juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin.
He jäivät sinne vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka
tulevat sinua vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo
valmiina siihen toimeen."
Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle
ja puuskutti:
"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta
vangitsemaan!"
"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu. "Niitä kataloita!"
äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olisi tällaista uskonut!"
Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen.
Mutta sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen
lausuessaan:
"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö ne häpeä
ja peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on
entistä vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."
Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat
häntä kiinni kumpikin puoleltaan. "Elkää herran nimessä menkö,
isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne alkavat olla jo juovuksissa,
sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta kokonainen kuorma
oluttynnyreitä."
"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä",
lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne,
vaan panevat sinut heti nuoriin."
Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut
persoonallisella väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman
puuhan mutta mitä saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.
"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi
allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu,
ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken
näin kurjasti loppuvan!"
"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen
hevosen valmiiksi."
"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen
silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!"
Hän otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan
noustuaan kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:
"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni minkä pääsette. Teille
he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten
joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua
taipaleelle."
Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun,
niin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle.
Ennen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi
katsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat
punertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä
vaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.
Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä
kohti ja lausui hammastensa välitse:
"Sopikaa nyt valinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain
taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän
niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että
oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan."
Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion
kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän
huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se
kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle
veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.