Eläinkansan muuttuminen.
Näin oli minusta tullut tohtori Moreaun saaren eläinkansan jäsen.
Herätessäni vallitsi ympärilläni synkkä pimeys. Nousin istualleni
ihmetellen missä olin. Käsivarttani särki. Kuulin ulkoa käheää
keskustelua. Sitten huomasin, että ovivarustukseni oli hävinnyt ja että
majan suu oli avoinna. Revolveri oli yhä kourassani.
Kuulin hengitystä ja huomasin lähelle viereeni kyyristyneen olennon.
Pidättelin hengitystäni ja koetin katsoa, mikä tämä oli. Olento alkoi
liikahdella melkein huomaamattomasti, ja lopuksi tunsin jotakin kosteaa
ja lämmintä liukuvan käteni yli.
Kaikki lihakseni vetäytyivät kokoon, ja tempasin käteni pois. Tukahutin
kauhunhuudon, joka oli pääsemäisillään huuliltani ja pusersin
revolverinkahvaa.
"Kuka siellä?" kysyin käheästi ja ojensin revolverini.
"_Minä_, herra."
"Kuka sinä olet?"
"Sanovat, ettei ole enää herraa. Mutta minä tiedän, minä tiedän. Minä
kannoin ruumiit mereen, oi sinä mereen kävijä, niitten ruumiit, jotka
tapoit. Minä olen orjasi, herra."
"Sinutko tapasin rannalla?"
"Minut, herra."
Olento oli ilmeisesti uskollinen, sillä se olisi vaivatta voinut
hyökätä kimppuuni nukkuessani.
"Hyvä on", sanoin ojentaen käteni uutta nuolevaa suutelemista varten.
Aloin käsittää, mitä tämä merkitsi, ja rohkeuteni kasvoi.
"Missä muut ovat?" kysyin.
"He ovat hulluja. He ovat mielettömiä", sanoi koiraihminen. "He ovat
tuolla ja sanovat: 'herra on kuollut; ruoskamies on kuollut. Mereen
kävijä on niinkuin me. Meillä ei ole herraa, ei ruoskia, ei tuskien
huonetta enää. Kaikki tuo on loppunut. Me rakastamme lakia ja tahdomme
sen täyttää; mutta ei enää koskaan ole meillä herraa, ruoskia, tuskien
huonetta'. Näin he sanovat, herra, mutta minä tiedän, minä tiedän."
Hapuilin pimeässä koiraihmisen päätä ja taputin sitä ja sanoin vielä
kerran:
"Hyvä on."
"Nyt sinä tapat heidät kaikki", sanoi koiraihminen.
"Niin, tapan heidät kaikki, sitten kuin muutama päivä on kulunut ja
erinäisiä asioita on tapahtunut. Säästän vain ne, joille sinä haluat
armoa, kaikki muut muserran."
"Kenen herra tahtoo tappaa, sen hän tappaa", virkahti koiraihminen
äänessään tyytyväinen sävy.
"Ja jotta heidän syntinsä kasvaisi", sanoin, "annan heidän elää
hulluudessaan kunnes heidän aikansa on täyttynyt. Heidän ei vielä
tarvitse tietää, että minä olen herra."
"Herran tahto on suloinen", sanoi koiraihminen rotunsa nöyryydellä.
"Mutta yksi heistä on rikkonut", sanoin minä. "Hänet minä tapan heti
kun hänet kohtaan. Kun sanon sinulle _'tuossa hän on'_ on sinun käytävä
hänen kimppuunsa. -- Ja nyt minä menen miesten ja naisten joukkoon,
jotka ovat kokoontuneet tuonne."
Majan aukko pimeni hetkeksi koiraihmisen astuessa ulos. Minä seurasin
häntä ja tulin melkein samaan paikkaan, missä olin ollut silloin
kuin Moreau koirineen tuli minua kiinniottamaan. Mutta nyt oli yö,
ja vieressäni oleva rotko oli pikimusta. Aurinkoisen vihreän rinteen
asemesta näin punaisen tulen, jonka ääressä liikkui kumaroita,
kummallisia olentoja. Etäämpänä muodostivat paksujen puitten mustat
latvat tumman kehyksen tälle kuvalle. Kuu nousi parhaillaan rotkon
reunan yläpuolelle, ja sumujuova kulki kuin silta yli sen pinnan. Sumu
oli kuumasta lähteestä nousevaa höyryä.
"Seuraa minua", sanoin rohkaisten mieleni, ja vierekkäin astuimme
edelleen välittämättä tummista olennoista, jotka majojen ovilta minua
katselivat.
Ei kukaan tulen äärellä istujista yrittänytkään tervehtiä -- useimmat
eivät mieltänsä osottaen olleet näkevinäänkään minua. Etsin katseillani
hyenasikaa, mutta sitä ei näkynyt. Tulen ääressä istui kumarassa
parikymmentä eläinihmistä keskenään lörpötellen ja tuleen tirkistellen.
"Hän on kuollut, hän on kuollut, herra on kuollut", kuulin apinaihmisen
sanovan oikealta puolen minua. "Tuskien huone on poissa -- _ei ole_
enää tuskien huonetta."
"Hän ei ole kuollut!" sanoin kovalla äänellä. "Hän näkee nytkin meidät!"
He hätkähtivät. Kaksikymmentä silmäparia tähysti minuun.
"Tuskien huone on poissa", lisäsin minä, "mutta se palaa takaisin. Te
ette näe mestaria, mutta hän näkee teidät ylhäältä."
Varmuuteni hämmästytti heitä. Eläin saattaa olla sekä villi että
viisas, mutta valehtelemiseen tarvitaan ihminen.
"Mies käsi siteessä puhuu merkillisiä asioita", lausui muuan
eläinihminen.
"Minä sanon teille, että totuus on sanojeni mukainen!" sanoin. "Mestari
ja tuskien huone palaavat takaisin. Voi sitä, joka rikkoo lakia
vastaan!"
He töllistelivät hämmästyksissään toisiinsa.
Teeskennellyn välinpitämättömänä aloin kaivella kirveelläni hiekkaa. He
katselivat tekemiäni syviä uria.
Satyyri lausui epäilevänsä; vastasin hänelle; muuan pilkullisista
kummituksista lausui vastaväitteitään ja vilkas keskustelu syntyi tulen
ääressä.
Hetki hetkeltä tulin yhä vakuutetummaksi siitä, että voin tuntea oloni
varmaksi. Puhuin heille nyt ilman epäröintiä, joka aluksi oli minua
kiusannut, kun olin niin kiihdyksissäni. Tunnin kuluttua olin todella
saanut monet heistä uskomaan puhuneeni totta, mutta useimmat olivat
kuitenkin kahden vaiheella.
Tähystin tarkkaan vihollistani, hyenasikaa, mutta se ei
näyttäytynytkään. Toisinaan saatoin hätkähtää epäilyttävän liikkeen
takia, mutta luottamukseni kasvoi kuitenkin hetki hetkeltä.
Kuun alkaessa painua taivaanrantaan alkoivat he toinen toisensa perään
haukotella (näyttäen mitä eriskummallisimpia hampaita kuutamossa) ja
vetäytyivät vähitellen majoihinsa solassa.
Peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seurasin heitä, tietäen varsin hyvin,
että olin paremmassa turvassa monen kuin yhden ainoan kanssa heistä.
Täten alkoi pisin jakso oleskelustani tohtori Moreaun saarella.
Tuosta yöstä saarelta lähtööni asti sattui vain yksi ainoa tapaus, joka
on maininnan arvoinen, vaikkakin yhtä mittaa sattui epämiellyttävyyksiä
ja koko oloni oli vain yhtämittaista kiusallista epävarmuutta.
Sivuutan siis tuon ajan ja kerron vain yhden tapahtuman niitten
kymmenen kuukauden ajalta, jotka vietin eläinkansan parissa, noitten
puoliksi ihmismäisten eläinten hyvänä ystävänä. Muistissani on paljon,
josta voisin kertoilla -- asioita, joista antaisin oikean käteni, jos
sillä voisin unohtaa ne. On kummallista -- kun sitä nyt ajattelen --
kuinka pian noitten kuvatusten tavat tarttuivat minuun ja saavutin
heidän luottamuksensa. Luonnollisesti riitelin toisinaan heidän
kanssaan ja ruumiissani on vieläkin heidän hampaittensa jälkiä, mutta
hyvin pian hankki terävä kirveeni ja kivenheittotaitoni tarpeellisen
arvovallan minulle.
Bernhardilais-koiraihmiseni uskollisuus oli arvaamattoman hyödyllinen
minulle. Huomasin, että noitten olentojen kunnioituksenkäsitys hyvin
yksinkertaisesti perustui vain kykyyn aikaansaada syviä haavoja.
Kerskumatta voin sanoa, että saavutin eräänlaisen esivalta-aseman
eläinkansan keskuudessa. Joku heistä, joita jossakin kiistassa olin
pahasti haavottanut, kantoi tosin kaunaa minua kohtaan, mutta nämä
tunteet purkautuivat vain irvistyksiin selkäni takana.
Hyenasika vältti minua ja minä olin aina varuillani sen takia.
Koiraihmiseni, joka ei koskaan väistynyt viereltäni, vihasi ja pelkäsi
sitä sanomattomasti, ja todella luulen, että tämä oli perussyy tuon
olennon uskollisuuteen.
Pian huomasin, että hyenasika oli maistanut verta ja kulkenut
leopardi-ihmisen jälkiä. Se rakensi itselleen pesän jonnekin metsään ja
eli yksinäisyydessä.
Kerran koetin saada eläinkansan lähtemään sen ajoon, mutta siihen
puuttui minulta mahtia. Monta kertaa koetin yllättää hyenasian
pesäänsä, mutta se oli aina liiaksi viekas, se joko näki tai vainusi
minut ja pääsi aina pakoon. Se teki jokaisen metsäpolun epävarmaksi
sekä minulle että eläinkansalle, asettumalla väijyksiin. Koiraihminen
tuskin uskalsi jättäytyä seurastani.
Ensimäisen kuukauden kuluessa oli eläinkansa jokseenkin ihmismäinen,
ensi aikaan verraten, ja vieläpä voin kiittää itseäni siitä, että he
eivät ainoastaan sietäneet minua, vaan vieläpä olivat ystävällisiäkin.
Pieni punertava olio oli hassunkurisesti minuun kiintynyt ja alkoi
seurata minua kaikkialle, mutta apinaihminen suututti minua. Se väitti
-- koska sillä oli viisi sormea -- olevansa ainoa vertaiseni ja jutteli
koko joukon tunkeilevaa roskaa. Muuan seikka näytti minusta hauskalta.
Sillä oli mielikuvituksellinen kyky yhdistellä uusia sanoja. Sen
mielestä kai kieli oli vain sitä varten, että voitaisiin lörpötellä
joukottain eri nimityksiä. Hän nimitti sitä "suuriksi ajatuksiksi",
erotukseksi "pienistä ajatuksista" -- eli tavallisista terveistä
arkiharrastuksista. Jos lausuin jotakin, jota se ei ymmärtänyt, oli
sen tapana ylistää suuresti sanojani ja pyytää minua toistamaan ne. Se
opetteli ne ulkoa ja rehenteli sitten niillä -- yhdistäen ne joihinkin
tolkuttomiin sanoihin -- muitten keskuudessa. Kaikkea yksinkertaista
ja helposti ymmärrettävää piti se arvottomana. Minä keksin muutamia
hullunkurisia "suuria ajatuksia" hänen erikoiskäyttöään varten.
Luulen nyt, että tuo apinaihminen oli typerin olento, minkä koskaan
olen nähnyt, se oli kehittänyt inhimillisen typeryyden ihmeellisen
pitkälle, menettämättä silti hitustakaan apinan luonnollisesta
yksinkertaisuudesta.
Näin oli, kuten sanottu, ensi viikkojen aikana eläinkansan parissa
ollessani. Tuona aikana pitivät ne kunniassa "lain" määräämiä tapoja,
ja käyttäytyivät varsin kunnollisesti.
Kerran löysin toisen hyenasian raateleman kaniinin -- siinä kaikki.
Vasta toukokuussa huomasin heidän esiintymisensä ja puheensa
todellisesti muuttuneen. Heidän äänensä muuttui karkeammaksi ja heidän
haluttomuutensa jutteluun lisääntyi.
Apinaihmisen lörpöttely kasvoi, mutta se muuttui yhä epäselvemmäksi,
yhä apinamaisemmaksi Muutamat taas näyttivät kokonaan menettävän
puhekykynsä, vaikkakin he vielä ymmärsivät, mitä heille sanoin.
Voitteko kuvitella mielessänne puheen, joka kerran on ollut selvä ja
puhdas, muuttuvan kurkkuäänteiksi, menettävän sävynsä ja merkityksensä
ja palautuvan yksityisiin äänteisiin?
Pystyssä käynti alkoi heistä myöskin olla yhä vaikeampaa. Yllätin
usein jonkun heistä nelin ryömin liikkumasta ja kykenemättömänä enää
pystyyn nousemaan. He häpesivät tätä kyvyttömyyttään. He alkoivat
yhä kömpelömmin pitää esineitä käsissään, alkoivat juoda ja syödä
yhä enemmän eläimen tavalla j.n.e. Muistin, mitä Moreau oli sanonut
itsepintaisesta eläimellisestä verestä. He vaipuivat yhä nopeammin
takaisin entiseen eläimen tilaansa.
Muutamat heistä -- panin erikoisesti merkille, että nämä kaikki
olivat vaimonpuolta -- alkoivat halveksia häveliäisyyden lakeja,
yleensä ollenkaan häpeilemättä. Toiset taas yrittivät, vieläpä aivan
julkisestikin, hyökkäillä yksiavioisuutta vastaan. Laki menetti yhä
enemmän arvovaltaansa. En halua enempää kosketella tätä epämieluista
aihetta.
Koiraihmiseni muuttui huomaamatta koiraksi uudelleen. Se tuli yhä
mykemmäksi ja hiljaisemmaksi, karvaisemmaksi ja nelijalkaisemmaksi.
Tämä tapahtui niin vähitellen, että tuskin huomasinkaan muutosta
toverista vierelläni lönkyttäväksi koiraksi.
Kun huolimattomuus ja epäjärjestys päivä päivältä vain lisääntyivät,
muuttui majojen välinen kujanne, joka ei koskaan ollut ollut
miellyttävä, niin inhottavaksi, että jätin sen, muutin saaren
päinvastaiselle puolelle ja rakensin puitten oksista majan Moreaun
aituuksen mustien raunioitten keskelle. Huomasin, että muinaisten
kauhujen ja tuskien muisto teki tämän paikan minulle turvallisimmaksi
eläinihmisten mahdollisilta pahoilta aikeilta.
Olisi mahdotonta yksityiskohdittain kuvailla noitten kuvatusten
rappeutumista -- mitenkä heidän ihmisominaisuutensa päivä päivältä
heikkenivät, mitenkä he heittivät vaatteet ja peitteet päältään,
mitenkä karva alkoi peittää heidän paljaita jäseniään, kuinka
heidän otsansa muuttui yhä luisummaksi ja heidän kasvonsa yhä
kuonomaisemmaksi, kuinka minusta lopuksi tuntui kauhealta edes
muistellakaan, että aluksi olin pitänyt heitä melkein ihmisinä.
Muutos tapahtui hitaasti, mutta ehdottomasti. Mitään äkkinäistä
muutosta en huomannut kanssakäymisessämme. Vielä saatoin oleskella
heidän parissaan aivan turvallisena, koska heidän luisumisensa eläintä
kohti ei osottanut minkäänlaista eläimellisen vaiston äkillistä
esiinpurkautumista.
Mutta minä aloin pelätä, että tämä purkautuminen pian saattaisi
tapahtua. Koiraihmiseni seurasi minua majaani, ja hänen valppauttaan
sain kiittää siitä, että toisinaan voin nukkua rauhassa. Pikku
punertava eläinihminen jätti minut lopuksi arkana ja levottomana,
palatakseen entiseen elämäänsä puitten oksille. Olimme juuri sillä
asteella, jota voidaan verrata eläintenkesyttäjän "onnellisiin
perheisiin", jos hän onnistuttuaan kesyttää erilaisia eläimiä elämään
yhdessä jättäisi ne oman onnensa nojaan.
Tietystikään näistä olennoista ei tullut sellaisia villieläimiä, joita
lukija on nähnyt eläintarhoissa, tavallisia karhuja, susia, tiikereitä,
härkiä, sikoja ja apinoita. Niissä oli aina jotain omituista, Moreau
kun aina oli sekottanut eri eläinlajeja toisiinsa. Joku niistä oli ehkä
pääasiallisesti kissamainen, toinen taas härkämäinen, mutta kaikissa
oli myöskin toisen eläimen piirteitä, siis jonkinlaista yleistettyä
eläimellisyyttä, joka tuli esiin erinäisistä taipumuksista. Sangen
usein kummastutti minua myöskin ihmismäisyyden häipyvät jäännökset,
esim. tilapäinen puhekyvyn palautuminen, etukäpälän odottamaton
kätevyys, kömpelö yritys kävellä pystyssä.
Minussakin oli täytynyt tapahtua omituisia muutoksia. Vaatteeni olivat
vain kellahtuneita riepoja, joitten välistä päivän parkitsema nahka
paistoi. Tukkani tuli pitkäksi ja takkuiseksi. Väitetäänpä vieläkin,
että katseeni on omituisen terävä ja huomioissaan nopea.
Alussa vietin valoisan ajan päivästä lounaassa olevan lahden rannalla,
tähystäen jotakin laivaa ulapalta. Toivoin ja rukoilin saavani nähdä
sellaisen. Otaksuin, että _Ipecacuanha_ palaisi vuoden kuluessa, mutta
sitä ei kuulunut.
Viisi kertaa näin taivaanrannalla purjeen ja kerran höyrylaivan savun,
mutta ainoakaan noista aluksista ei tullut saarelle. Joka kerta sytytin
rovion, joka minulla aina oli varalta valmiina, mutta arvattavasti
luultiin sitä vain tulivuorenpurkaukseksi, joista saari oli tunnettu.
Vasta syys- tai lokakuussa aloin ajatella lautan rakentamista.
Käsivarteni oli tällöin jo parantunut, joten saatoin taas käyttää
kumpaakin kättäni.
Ensiksi tuntui avuttomuuteni kamalalta. En koskaan ollut tehnyt
timperin työtä, ja päivä toisensa perästä kului yrityksiini kaataa
puita ja liittää niitä yhteen.
Minulla ei ollut tähän työhön köysiä eikä muitakaan soveliaita
aineksia. Köynnöskasvit eivät olleet kyllin vahvoja eikä notkeita, ja
huolimatta kaikesta tieteellisestä kasvatuksestani en kyennyt niitä
siksi tekemään.
Yli viikon pöyhin aituuksessa ja veneitten palopaikalla etsien nauloja
ja muita metallinpalasia, joita voisin käyttää lautantekoon. Joskus
tuli joku saaren olennoista katselemaan puuhiani, juosten heti tiehensä
huutaessani sille.
Alkoivat sitten sateet ja myrskyt ja ukonilmat, jotka suuresti
haittasivat työtäni, mutta lopuksi sain lauttani kuitenkin valmiiksi.
Olin peräti ihastunut siihen. Mutta kun aina olin ollut
epäkäytännöllinen, olin rakentanut sen kauas rannasta, ja ennen
kuin olin sen saanut vedetyksi vedenrajaan, oli se hajonnut. Ehkäpä
onnekseni en sitä veteen saanut. Mutta lautan hajotessa oli epätoivoni
niin suuri, että monta päivää istuin rannalla ja mietin kuolemaa.
Mutta koskaan ei minua kuitenkaan haluttanut kuolla, ja muuanna päivänä
sattui jotakin, joka varotti minua antamasta päivien kulua tällä tavoin
typerään toimettomuuteen.
Lojuin majaani ympäröivän muurin varjossa, kun tunsin jotakin kylmää
paljailla kantapäilläni.
Kääntyessäni näin tuon pienen punertavan olennon vilkuilevan silmillään.
Se oli jo aikaa sitten menettänyt puhekykynsä, ja pikku eläimen
vikkelyys ja hieno karva olivat päivä päivältä kasvaneet. Lyhyet kynnet
olivat tulleet yhä pitemmiksi. Huomatessaan, että olin sen nähnyt,
päästi se ähisevän äänen, astui kappaleen matkaa viidakkoon päin ja
katsoi minuun.
Ensiksi en käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta sitten juolahti
mieleeni, että hän ehkä halusi minua mukaansa. Seurasinkin häntä,
vaikkakin hyvin hitaasti, sillä päivä oli tavattoman kuuma. Saavuttuaan
puitten luo kiipesi olento puuhun, sillä se liikkui nopeammin puitten
oksilla ja niistä riippuvilla köynnöksillä kuin maassa.
Yhtäkkiä näin tallatulla paikalla hirveän näyn. Koiraihmiseni
makasi kuolleena maassa, ja sen vieressä oli pitkällään hyenasika
epämuodostuneilla kynsillään repien vielä värisevää lihaa, kaluten sitä
ja muristen mielihyvästä.
Lähestyessäni tuota petoa nosti se päätään ja katsoi minuun, huulet
paljastivat sen veriset hampaat ja se murisi uhkaavasti. Se ei ollut
peloissaan eikä häpeissään, viimeinenkin ihmisyyden pisara oli siitä
hävinnyt. Astuin askelen lähemmäs ja kohotin revolverini -- lopultakin
oli peto käsissäni!
Eläin ei aikonutkaan paeta, sen korvat vetäytyivät taaksepäin,
niskakarvat nousivat pystyyn ja se kyyristyi syöksyyn.
Tähtäsin sitä silmäin väliin ja ammuin.
Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi peto, suoraan minun päälleni. Kaaduin
maahan kuin keila. Peto hapuili kynsillään kurkkuani. Kaaduin sen alle,
mutta onneksi sattui laukaus, ja peto oli kuollut jo hypätessään.
Kömmin inhottavan elukan alta, nousin vavisten ja katsoin sen värisevää
ruumista.
Olin siis päässyt siitä vaarasta, mutta käsitin, että se ei ollut
ainoa. Kahta innokkaammin aloin rakentaa uutta lauttaa. Työ tekijäänsä
neuvoo, ja onnistuin yhä paremmin, mutta suurin vaikeuteni oli
kuitenkin vesiastian keksiminen. Jos saarella olisi ollut savea, olisin
yrittänyt savenvalajan ammattia.
Sillä välin tähystelin edelleen merelle, ja lopulta näin purjeen
lähenevän saarta.
Sytytin heti suuren valkean, enkä malttanut edes syödä tai juoda,
vaan seisoin yhä päivän ja tulen paahteessa, kunnes päätäni alkoi
pyörryttää. Huomasin purjeen kuuluvan pienehköön alukseen, mutta
lopuksi peitti yön pimeys sen silmiltäni.
Koko yön lisäsin puita rovioon, ja aamun koitteessa oli purje tullut
lähemmäksi, ja näin nyt, että se oli laivaveneen lokerttipurje.
Kaksi miestä istui veneessä, toinen etukeulassa, toinen peräsimessä.
Huusin ja melusin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan. Vene purjehti
merkillisesti, vuoroin se nousi tuuleen, vuoroin laski. Lopuksi
ajautui se maihin lahden rannalle, sata metriä aituuksesta. Juoksin
veneen luo. Miehet olivat kuolleet ja jo niin mädänneet, että ruumiit
hajosivat koskettaessani niihin. Toinen oli punatukkainen, aivan kuin
_Ipecacuanha_n kapteeni, ja veneen pohjalla oli likainen valkoinen
kapteenin lakki.
Seisoessani veneen vieressä lähestyi kolme saaren kuvatusta nuuskien
minua. Minut valtasi kammo, astuin veneeseen ja työnsin sen vesille.
Kaksi pedoista, susia, tuli lähemmäs kuono väristen ja kiiluvin silmin;
kolmas oli tuo inhottava hirviö, karhun ja härän sekotus.
Nähdessäni noitten surkeitten olentojen lähenevän ja kuullessani
niiden murisevan toisilleen paljastaen välkkyvät hampaansa, valtasi
minut mieletön kauhu. Laskin purjeen alas, tartuin airoihin ja sousin
kauemmas lahdelle. En voinut edes katsahtaa taakseni.
Nukuin yön veneessä riutan ja saaren välissä, ja aamulla täytin
veneessä olevan astian lähdevedellä. Niin kärsivällisenä kuin suinkin
kykenin olemaan tuossa tilanteessa kokosin hedelmiä ja ammuin kaksi
kaniinia kolmella viimeisellä patruunallani. Petojen pelosta olin
kätkenyt veneen erääseen riutan poukamaan.