Yksin.
Illalla työnsin venheeni rannasta. Vieno tuuli kuljetti sitä tyynesti
ja hiljalleen, ja kauhea saari pieneni pienenemistään savupatsaan
hälvetessä kuumaan auringonlaskuun. Valtameri ympäröi minut peittäen
lopulta kokonaan tuon kamalan paikan silmiltäni. Aurinko heitti
viimeiset loistavat säteensä pilviin, hävisi kuin hohtava esirippu
avaten eteeni sinertävän äärettömyyden lukemattomine tähtijoukkoineen.
Meri oli tyyni, taivas oli tyyni, minä olin yksinäni äänettömässä yössä.
Kolme vuorokautta ajelehdin ulapalla, syöden ja juoden äärimmäisimmän
säästävästi ja miettien viimeaikaista kohtaloani. Toiveeni ihmisten
ilmoille pääsemisestä eivät olleet kovinkaan suuret. Ylläni oli vain
likainen räsy ja hiukseni takkuisena mustana sotkuna. Jos minut
löydettäisiin, tultaisiin minua varmasti pitämään hulluna. Niin
merkilliseltä kuin kuuluukin en erikoisesti halunnut enää päästä
ihmisten joukkoon. Olin vain yksinkertaisesti iloissani, kun lopultakin
olin päässyt pois noitten petojen parista. Kolmantena päivänä
nostettiin minut erääseen Apiasta San Franciscoon purjehtivaan prikiin.
Ei kapteeni eikä liioin perämies uskonut kertomustani todeksi. He
luulivat vaarojen ja vaikeuksien tehneen minut mielenvikaiseksi. Ja kun
pelkäsin, että muutkin ihmiset voisivat arvostella elämyksiäni samaten,
en tohtinut seikkailuistani puhua kenellekään. Selitin vain, etten
muistanut mitään _Lady Vain_in haaksirikon ja pelastukseni väliseltä
ajalta -- joka oli kokonaisen vuoden pituinen.
Minun oli oltava äärimmäisimmän varovainen, jottei minua olisi epäilty
hulluksi. Muistoni laista, kahdesta kuolleesta merimiehestä, pimeyden
väijytyksistä, ruumiista ruokoviidakossa, ahdisti minua. Ja, niin
luonnottomalta kuin tämä tuntuukin, valtasi minut taas ihmisten pariin
päästyäni luottavaisuuden ja mielihyvän asemesta turvattomuuden ja
pelon tunne, jota olin jo yllin kyllin saanut kokea tuolla kauhealla
saarella. Ei kukaan luottanut minuun, minua pitivät lähimäiseni aivan
samalla tavoin omituisena kuin tuon saaren petoväkikin. Minuun oli
nähtävästi tovereistani tarttunut jonkinlaista luonnollista villeyttä.
Sanotaan, että pelko on sairautta. Olkoon tämän laita kuinka tahansa,
mielessäni on kumminkin vielä nytkin, monen vuoden kuluttua,
yhtämittainen rauhaton pelko, samanlainen pelko, jota puoliksi
kesytetty leijonanpoikanen mahtanee tuntea. Pelkoni ilmeni mitä
omituisimmin tavoin. Minä en voinut uskoa, että miehet ja naiset, jotka
tapasin, olisivat olleet muuta kuin ihmishaahmoon pukeutuneita petoja,
eläimiä, jotka olivat ulkonaisesti puoliksi ihmisiä, ja odotin vain,
että ne tavalla tai toisella näyttäisivät todellisen petomaisuutensa.
Mutta olen nyttemmin kertonut seikkailuni eräälle tavattoman etevälle
miehelle, joka oli tuntenut Moreaun, ja hän näytti puoleksi uskovan
minua -- hänen erikoisalansa on sielun tutkiminen, ja hän on suuresti
minua auttanut.
Vaikkakaan en tohdi toivoa, että tuon saaren kauhu koskaan
kokonaan minut jättäisi, on se nyt kuitenkin enimmäkseen etäällä
alatietoisuudessani, ilmaantuen kaukaisena muistona ja riutuvana
alakuloisuutena, mutta on hetkiä, jolloin se valtaa minut kokonaan.
Silloin elän taas tuon pelon vallassa. Minä näen vaaleita ja kirkkaita,
tummia ja uhkaavia kasvoja, mutta ei ainoitakaan, joista ilmenisi
järkevän sielun kylmä tyyneys. Minusta tuntuu siltä kuin puhuisi niistä
vain raaka eläin, kuin tuo saarelaisten alhainen aste ilmenisi vain
yhä suuremmin joukoin. Minä tiedän, että tämä on vain mielikuva, että
lähimäiseni ovat järjellisiä miehiä ja naisia, eikä mitään ihmeellisten
lakien orjia, ei saaren petoihmisiä. Mutta kuitenkin kavahdan heidän
pelottavia katseitaan ja pakenen kauas heidän ulottuviltaan.
Sen takia asun lähellä maaseutua, jonne voin paeta, kun tuo kamala
pimeys taas laskeutuu sieluni ylitse. Asuessani Lontoossa, oli
kauhu aivan voittamaton. Mieleni teki mennä kaduille taistelemaan
mielikuvitukseni petojen kanssa, joitten silmät verestivät ja jotka
muristen olivat astuvinaan ohitseni. Erikoisen ilettäviltä tuntuivat
minusta junien ja raitiovaunujen matkustajien ilmeettömät naamat, he
eivät näyttäneet enemmän lähimäisiltäni kuin kuolleet ruumiitkaan.
En sen vuoksi uskaltanut ollenkaan matkustella, ellen aivan varmasti
tiennyt saavani olla yksin. Ja minusta tuntui siltä kuin en itsekään
olisi ollut järjellinen luomus, vaan kidutettu eläin.
Mutta jumalan kiitos, nyt ovat nämä kohtaukset jo yhä harvinaisempia.
Olen vetäytynyt pois kaupunkien hälinästä ja väkijoukoista ja vietän
aikani viisaitten kirjojen parissa. Teen kemiallisia kokeita ja kulutan
monta kirkasta yötä tutkien tähtiä. Taivaan tuikkivia kiertolaisia
silmäillessäni valtaa minut, en tiedä kuinka ja miksi, ääretön rauha ja
tyyneys. Sieltä juuri, niin ajattelen, noista mahtavista ja ikuisista
luonnonlaeista, eikä ihmisen jokapäiväisistä askareista ja huolista,
synneistä ja murheista, -- kaikesta tästä, joka on yläpuolella meissä
piilevää eläintä, on ihminen löytävä lohdun ja toivon. Ilman tätä
toivoa en voisi elää. Ja tässä toivossa, tässä yksinäisyydessä lopetan
kertomukseni.
_Edward Prendick_.
_Huomautus_. Luku "Tohtori Moreaun selitys", joka sisältää tämän
teoksen varsinaisen aiheen, ilmestyi _Saturday Review'issa_
tammikuussa 1895. Tämän muovaili kuuluisa kirjailija kertomukseksi,
joka paikka paikoin hiukan lyhennettynä nyt jätetään suomalaisten
lukijain käsiin. Niin merkilliseltä ja ihmeelliseltä kuin se
tieteeseen perehtymättömästä lukijasta tuntuneekin, ei kuitenkaan
ole epäilyksenalaista, ajateltakoon kertomuksen yksityiskohtien
uskottavuudesta sitten mitä tahansa, etteikö tällaisten kuvatusten
-- ja ehkäpä _quasi_-ihmistenkin -- tekeminen olisi taitavalle
vivisektorille mahdollista.