Yksin eläinkansan parissa.
Katselin heihin ja koetin lukea kohtaloni heidän silmistään.
Puolustuksekseni voin käyttää vain toista kättäni. Taskussani oli
minulla revolveri, josta oli kaksi patruunaa ammuttu. Veneitten
jäännösten joukossa olivat molemmat kirveet. Vuoksi nousi takanani.
Nyt kysyttiin rohkeutta. Katsoin pelottomasti kummituksiin. Ne
väistivät katsettani ja haistelivat avoimin sieraimin ruumiita, jotka
makasivat hiekalla takanani. Astuin pari askelta ja otin käteeni
susi-ihmisen vierestä verentahraaman ruoskan ja paukuttelin sillä.
Kuvatukset pysähtyivät.
"Tervehtikää!" komensin minä. "Kumartukaa."
He epäröivät. Yksi ainoa notkisti polveaan. Sydän kurkussa toistin
käskyni ja astuin lähemmäs Toinen polvistui nyt ja sen jälkeen loput
kaksi.
Käännyin ja menin ruumiiden luo, pitäen silmällä noita polvistuvia
petoja, kuin näyttelijä, joka kohtaa katsojain katseet.
"He rikkoivat lakia vastaan!" sanoin minä jalallani osottaen
lainlukijaa. "He ovat tapetut, yksinpä lain tulkitsijakin. Vieläpä
hänkin toinen, jolla oli ruoska. Laki pysyy lakina. Laki on suuri!
Tulkaa katsomaan!"
"Ei kukaan välty!" sanoi joku heistä astuen lähemmäs haistamaan.
"Ei kukaan välty!" sanoin minä. "Kuulkaa siis käskyni ja totelkaa!"
He nousivat katsellen kysyvinä toisiinsa.
Käskin heidän pysymään paikoillaan, pistin kirveet kädenkannikkeeseeni,
käänsin Montgomeryn ruumiin ja otin hänen revolverinsa, jossa vielä oli
kaksi patruunaa. Hänen taskuistaan löysin vielä puolitusinaa ammuksia.
"Kantakaa hänet", sanoin ruoskanvarrella viitaten ruumiiseen, "tuonne
ja heittäkää mereen."
He lähestyivät silminnähtävästi yhä peläten Montgomeryä, mutta
vielä enemmän punaista paukkuvaa ruoskaani, ja hetken epäröinnin ja
ruoskan paukuttelun jälkeen kantoivat he ruumiin rannalle ja astuivat
taakkoineen pari askelta veteen.
"Kantakaa hänet kauas!" käskin minä.
He astuivat edelleen kunnes vesi nousi yläpuolelle rinnan ja katsoivat
minuun.
"Laskekaa irti!" sanoin minä, ja molskahtaen katosi Montgomeryn ruumis
mereen.
Rinnassani tuntui omituiselta, ja sanoin värisevin äänin?
"Hyvä on!"
He palasivat kiireesti ja tuskaisina jättäen jälkeensä pitkiä juovia
hopealta välkkyvään veteen. He pysähtyivät vedenrajalle ja tähystivät
merelle, aivan kuin odottaen, että Montgomery olisi palannut kostamaan
tällaisen kohtelun.
"Nyt nuo muut!" sanoin minä viitaten toisiin ruumiisiin.
He pelkäsivät paikkaa, johon Montgomery oli laskettu, ja kahlasivat
pitkän matkan päähän siitä ennen kuin he laskivat toiset ruumiit mereen.
Katsellessani M'lingin raadeltuja jäännöksiä kuulin takaani keveitä
askeleita. Kääntyessäni näin hyenasian kymmenisen metrin päässä. Se
kulki pää alaspäin, tuijotti minuun ja painoi epämuodostuneita käsiään
kylkiinsä. Kääntyessäni pysähtyi se jääden kumaraan asentoon ja
katsellen toisaanne.
Silmänräpäyksen kuluttua seisoimme vastakkain. Pudotin ruoskan ja
tartuin revolveriini. Aioin heti vähimmästä aiheesta tappaa tuon saaren
pahimman enää elossa olevan pedon. Tämä saattaa tuntua petolliselta,
mutta se oli päätökseni. Pelkäsin paljon pahemmin sitä kuin kahta muuta
saaren kummitusta yhteensä. Sen henki uhkasi omaa henkeäni.
Hieman rauhotuttuani komensin:
"Tervehdi, kumarru!"
Peto murisi ja näytti hampaitaan.
"Kuka olet sinä, jolle minun pitäisi niin tehdä..?"
Nostin revolverin, tähtäsin ja laukaisin heti. Kuulin olennon
ulvahtavan heittäytyessään syrjään ja paetessaan. Käsitin ampuneeni
harhaan ja viritin hanan uudelleen.
Mutta peto oli jo kaukana hyppien oikealle ja vasemmalle. En uskaltanut
toistamiseen ampua harhalaukausta. Elukka katsahti taaksensa, juoksi
vinosti lahteen päin ja hävisi hulmahtelevien savupilvien taakse.
Käännyin nyt totteleviin palvelijoihini ja käskin heidän laskea irti
ruumiin, jota he parhaillaan kantoivat. Lopuksi palasin paikalle, millä
veneet olivat palaneet, ja hävitin veritahrat peittämällä ne hiekalla.
Kädelläni viitaten jätin hyvästi palvelijoilleni ja lähdin viidakkoon
lahden yläpuolella.
Revolveri oli valmiina kädessäni, ruoskan pistin kirveitten joukkoon
kannikkeeseen. Tahdoin olla yksin, voidakseni rauhassa harkita asemaani.
Kauhea seikka, jota nyt tulin ajatelleeksi, oli se, ettei minulla ollut
paikkaa, missä voisin turvallisesti nukkua.
Ihmeteltävän pian olivat voimani palanneet saarelle tuloni jälkeen,
mutta vieläkin helposti hermostuin ja levottomuus valtasi mieleni
vaikeata tilaani ajatellessani. Käsitin, että minun oli mentävä noiden
eläinihmisten luo ja koetettava saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta
rohkeuteni petti minut ja aloin astella lahtea alaspäin länteen,
palavan rakennuksen ohi, erääseen paikkaan, mistä matala koralliniemeke
ulkoni riuttaan päin.
Siellä saatoin rauhassa mietiskellä, selkä mereen ja kasvot maahan
päin, voidakseni olla turvassa yllätyksiltä.
Siinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani,
levottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää
henkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.
Koetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt
hillitsemään mielenliikutustani.
Ajatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: "He tulevat
muuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!" Ja mitä Moreau oli
sanonut? "Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman
vallan heissä."
Ajattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se
minut, siitä olin varma... Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi
minulle!... He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin
tappaa yhtä hyvin kuin hekin...
Ehkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain
sopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. -- Liittoutuivatko he minua
vastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?
Mielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle
maaperälle.
Mietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin
mustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen
kohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin
rohkeutta mennä karkottamaan lintuja.
Aloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen
suuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta
mennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä
kimppuuni väijytyksestä.
Astuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen
lähestyvän minua rantapensaikosta.
Olin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät
edes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.
"Mene tiehesi!" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen
paljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota
käsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla
koiransilmillään.
"Mene matkaasi!" huusin uudelleen. "Älä tule tänne!"
"Enkö saa tulla luoksesi?" kysyi olento.
"Et, mene matkaasi!" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin
sen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta
kiven, jolla karkotin koiraihmisen.
Yksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja
pidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun
kuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.
Huomasin nyt, kuinka typerä pelkoni oli ollut. Jos koko ajan olisin
ollut yhtä ankara kuin aamulla, olisin voinut ottaa käsiini Moreaun
jättämän valtikan ja hallita eläinkansaa. Nyt olin jättänyt tilaisuuden
käyttämättä ja alentunut vain tavalliseksi toverien johtajaksi.
Päivemmällä tuli joitakin heistä esiin istuutuen kuumalle hiekalle.
Nälän ja janon käskevä pakko voitti pelkoni. Astuin esiin piilostani
ja lähestyin revolveri kädessä hiekalla istujia. Eräs heistä, muuan
susinainen, käänsi päätänsä tuijottaen minuun. Toiset tekivät samaten,
mutta ei kukaan noussut tervehtimään minua. Olin liian uupunut
ryhtyäkseni kiistelemään niin monen kanssa, enkä sen vuoksi ollut
huomaavinani heidän käyttäytymistään.
"Tahdon ruokaa", sanoin aivan kuin anteeksi pyytäen ja astuin lähemmäs.
"Majoissa on ruokaa", sanoi härkäihminen, laiskasti katsoen toisaanne.
Menin heidän ohitseen melkein tyhjään rotkoon. Eräässä tyhjässä
majassa söin jonkun hedelmän, ja pantuani muutamia puoleksi mädänneitä
oksia oven eteen, asetuttuani pitkäkseni kasvot päin ovea ja pantuani
revolverin käden ulottuville vaati luonto osansa näitten kolmenkymmenen
tunnin rasitusten jälkeen, ja minä vaivuin herkkään uneen, luottaen
siihen, että tuo yksinkertainen ovensulku varottaisi minua ratinallaan,
jos joku tulisi minua häiritsemään.