Montgomeryn "lomapäivä".
Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku
huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.
Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä.
Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En
luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau
saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos,
joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen
luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.
Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui
mielipiteensä vain ylimalkaisesti.
"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä
sekamelska! -- En ole koskaan elänyt -- ihmettelenpä, koska oikein
alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat
ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului
Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin
-- huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita
-- kaikki vain erehdystä -- minulla ei ollut käsitystä paremmasta
-- ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!... Mitä kaikki tämä
hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on
pillistään puhaltanut?"
Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.
"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin
minä.
"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia.
Mihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko
Moreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten
näin ollen... Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista
jäsenistä?"
"Hyvä", sanoin minä, "sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että
voisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa -- ja nuo muut...
Mikä hätä eläinkansan sitte olisi?"
"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai
myöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä
heidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että _teidän_ ihmisyytenne
suosittelisi sitä keinoa?... Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan
varmasti ne tulevat muuttumaan."
Hän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.
"Piru vieköön!" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. "Ettekö käsitä, että
minun laitani on pahempi kuin teidän?"
Hän meni taas noutamaan viinaansa.
"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu
jumalankieltäjäpyhimys, juokaa!"
"Ei kiitos", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun
keltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen
ärtyneeseen mielentilaan.
Tuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa
eläinkansan ja M'lingin takia.
Montgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt
hänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.
"Pahus vieköön!" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.
Yhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.
"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!"
"Eläimelle?" sanoi hän. "Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä
kuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!"
"Herran tähden, Montgomery!"
"Pois tieltä!" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.
"Hyvä!" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä
hänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin
loukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:
"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin."
Hän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun
keltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten
kulmakarvojen alta.
"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina
peloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä,
mutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki
huomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken."
Hän astui ulos kuutamoon.
"M'ling!" huusi hän, "M'ling, veliseni!"
Kolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden
rannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset
olivat tummia.
He pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten
ääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.
"Juokaa!" sanoi Montgomery, "juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa
ihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei
Moreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa,
sanon minä!"
Hän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä
häntä, toiset etäämpänä.
Menin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun
Montgomery pysähtyi.
Montgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat
he kaikki neljä yhtenä ryhmänä.
"Laulakaa!" huusi Montgomery, "laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan
Prendickin... Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!"
Tumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja
minulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.
Lopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: "Oikealle!" jonka jälkeen he
hävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.
Kuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen
avaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana
jalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen
pinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin
miljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.
Suljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten
uhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun
eläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta
hänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla
ilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.
Istuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.
Aamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan
rovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.
Käsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse
asiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten
pariin.
En tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni
keskeytti Montgomery, joka palasi.
Kuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat
lahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien
oksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen
ääntä, mutta en välittänyt siitä.
Hirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.
Aloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin
varastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.
Sitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin
yhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti
kannen.
Takanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä
pihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin.
Näytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä
kostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä
tihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä
sitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.
Luulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin
takaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen
vain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän
matkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta
aamu sarasti.
Laulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.
Kuulin huudettavan: "Enemmän! Enemmän!" He tuntuivat riitelevän, ja
äkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.
Tultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin
veitsenviillon melun keskellä.
Syöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun
pakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin
kilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja
katsoin ulos.
Lahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten
kipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia
olentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.
Silloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn
revolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.
Joku huusi "mestari!" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja
eläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin
pakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin
maassa makaaviin.
Montgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin
oli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn
kurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan
hiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä
rikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut,
mutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.
Nostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan
hänen takkinsa.
Montgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.
Valelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini
hänen päänsä alle.
M'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta -- susi-ihminen
harmaine kasvoineen -- makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa.
Eläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta
ammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu
härkäihminen. Se oli myöskin kuollut.
Toiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin
polvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.
Tuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja
kekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa.
Sitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä
vaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi
punertaa.
Yhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni
huudahdin kauhusta.
Mustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin.
Palmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen -- näin liekkien hyppelevän
pitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.
Käsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin
kuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun
kumoon.
Ymmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi
pakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.
Ne olivat poissa!
Kaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet
kostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.
Raivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä
kallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.
Hän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi
heti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.
Polvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon.
Katseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi
ponnistellen:
"Valitan..." Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan
ja mutisi: "Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista
kurjuutta!..."
Hänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin
juoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei
myöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi.
Tunsin sydämeni jäätyvän.
Katsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa
huomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko
taivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen
kasvoilleen levisi kuin sädekehä.
Annoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja
nousin.
Edessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa -- kauhea yksinäisyys,
josta jo olin niin paljon kärsinyt! -- Takanani oli saari, hiljaisena
ja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä.
Aituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen.
Yhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu
painui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni
oli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.
Nyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja
epämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä,
vihamielisiä katseita lähestyessään minua.