Katastrofi.
Oli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan
vastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan.
Ainoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten
pilakuvien parista -- takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään
seuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat
mielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys,
jota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt.
Hänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen
juoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa
merkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.
Usein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea
kanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen
purjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.
Silloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä
iskulla muutti koko ympäristön.
Aamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen
ääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli
nurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa,
aukaisi oven ja astui sisälle.
Paikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan
mielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas
alkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka
muistutti ärsytettyä sodan raivotarta.
Silloin tapahtui jotakin -- en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi.
Kuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin,
näin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan
suorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja
haavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien
silmien raivoisasti pälyillessä.
Ojensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan
päistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni,
käärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin
kääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.
Vieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen
kyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.
Silloin saapui Moreau.
Hänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka
virtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.
Hänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun,
vaan syöksähti puman perään.
Nousin toiseen käteeni nojaten.
Kääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun
takaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä
viidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon
koetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma
hävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään
tiheikköön.
Lähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.
Montgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.
"Hyvä Jumala, Prendick!" huudahti hän -- hän ei huomannut, että minä
olin haavottunut -- "tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet
seinästä! Oletteko nähnyt sitä?"
Nähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:
"Kuinka on laitanne?"
"Seisoin portilla", vastasin minä.
Hän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.
"Hihallanne on verta", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani
hän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut
huoneeseen.
"Käsivartenne on katkennut", sanoi hän. "Kertokaa, kuinka se tapahtui."
Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia
lauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni
hyvin taitavasti ja kätevästi.
Hän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän
tirkistellen minuun.
"Noin on hyvä!" sanoi hän. "Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan."
Hän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.
Ajattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain
kuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella.
Istuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.
Käsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi
tuskaksi kun Montgomery palasi.
Hän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.
"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään" sanoi hän. "Luulenpa
hänen tarvitsevan apuani", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä
silmillään. "Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti
riuhtasi irti kiinnikkeen muurista."
Hän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli
takaisin luokseni ja sanoi:
"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta
puhuakseni, olen toden perään levoton!"
Hän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.
Ilmassa oli levottomuutta.
En voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.
Ulkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli
kuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.
Kiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus
painostavasti.
Koetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran
jo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin
viidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.
Koska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?
Kaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja
alkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas
nurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.