Eläinkansa pääsee verenmakuun.
Syötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia
lähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.
Astuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin
äännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista.
Jatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery
kiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat
olivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan
jälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta
nämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä
suuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä
nähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta
onnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja
potki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat
niin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä.
Sitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin
klassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin
yksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa
aivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme.
Kumpikin tervehti Montgomeryä.
"Terve toinen, jolla on ruoska!" sanoivat he.
"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!" sanoi Montgomery.
"Eikö häntä ole tehty?" kysyi apinaihminen. "Hän sanoi, että hän oli
tehty."
Satyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:
"Kolmannen, jolla on ruoska -- hänen, joka menee veteen ja itkee,
kasvot ovat laihat ja valkeat."
"Hänellä on pitkä kapea ruoska", sanoi Montgomery.
"Eilen vuosi hän verta ja itki", sanoi satyyri. "Te ette koskaan vuoda
verta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke."
"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä
varaasi," sanoi Montgomery.
"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin",
sanoi apinaihminen.
"Tulkaa, Prendick", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään
jälkeemme jutellen keskenään.
"Hän ei puhu mitään", sanoi satyyri. "Ihmisillä on ääni."
"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää", sanoi apinaihminen. "Hän ei
tuntenut sitä asiaa!"
Sitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.
Paluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis
oli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain
nakerreltu.
"Hyvä jumala!" huudahti Montgomery kumartuen. "Mitähän tämä merkinnee!"
"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa," sanoin minä.
"Selkäranka on poikki purtu."
Montgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:
"Minä en pidä tästä."
"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista",
sanoin minä.
"Näittekö? -- Mitä sitten?"
"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu."
"Samana päivänä, jona tulitte?"
"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos
illalla. Pää oli kokonaan irti reväisty."
Hän vihelsi hiljaa.
"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä
epäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne
juovan virrasta."
"Pistikö se kuononsa veteen?"
"Pisti."
"Älä latki vettä, se on laki! -- Monet noista elukoista välittävät viis
laista, kun Moreau ei ole läsnä."
"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa."
"Luonnollisesti," sanoi Montgomery, "tämä on juuri lihansyöjien
tapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs."
"Miltä tuo peto näytti?" kysyi hän edelleen. "Tuntisitteko sen?"
Hän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen
sitä.
"Luulen tuntevani sen", sanoin minä. "Heitin sen kivellä pyörryksiin.
Sen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu."
"Mutta meidän on myöskin _todistettava_, että se tappoi kaniinin",
sanoi Montgomery. "Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja."
Astuin edelleen hänen seuratessaan minua.
"Katsokaa", sanoi hän kuiskaten, "heihin on isketty se kiinteä mielle,
että he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku
heistä sattumalta on päässyt verenmakuun..."
Jatkoimme matkaamme ääneti.
"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? -- Tein tuhmuuden tuonnoin.
Tuo palvelijani... Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja
keitetään... Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään ... en
tullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy
kertoa tästä Moreaulle."
Moreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.
"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki", sanoi hän.
"Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on
leopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette
voinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme
päässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava
juttu!"
"Minä olin aasi!" sanoi Montgomery. "Mutta tehty ei tule
tekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne."
"Meidän on heti tutkittava asiaa", sanoi Moreau. "Toivon, että M'ling
tulee toimeen yksinään."
"Minä en ole oikein varma M'lingistä", sanoi Montgomery. "Ja minunhan
sentään pitäisi tuntea hänet."
Illalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me
kolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla
hän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri
metsästystorvi harteillaan.
"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen", sanoi Montgomery.
"Hauska näky."
Moreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa
ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.
Astuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme
putkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle,
jota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten
peittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja
pysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni
katkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa
mahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia
huumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. "Ah", sanoi hän
ja antoi käyrän torvensa laskeutua.
Heti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua
vesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä
juossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen
tasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän
kiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä
kauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista
hiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata,
joka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat
aivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija
oli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa
ilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli
puoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja
susivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine
päineen. Seurasi sitten joukko muita -- kaikki kiivaasti kiirehtien. He
alkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: "_Hänen_
on käsi, joka haavottaa. _Hänen_ on käsi, joka parantaa." j.n.e.
Tultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat
polviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista
tomua päittensä päälle -- koettakaapa kuvitella mielessänne tuota
näytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme
seisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta
aurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten
ympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun
heidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä
ja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan
painajaisunien kauhunäkyihin.
"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme", laski Moreau. "Neljä puuttuu!"
"En näe leopardi-ihmistä!" sanoin minä.
Moreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan
kiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin
putkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija
oli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä
ulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.
_"Hiljaa!"_ sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen
eläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.
"Missä on lain julistaja?" kysyi Moreau.
Harmaa kummitus kumartui maahan.
"Sano sanat!" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas
alotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin "älä syö lihaa äläkä
kalaa", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: _"Seis!"_
Syntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja
pelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa
ja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan
olin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.
"Lakia on rikottu!" sanoi Moreau.
"Ei kukaan välty!" sanoi harmaa kummitus. "Ei kukaan välty!" toisti
polvistunut eläinkansa.
"Kuka on rikkoja?" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen
ruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin
leopardi-ihminenkin. "Kuka on rikkoja?" toisti Moreau jyrisevin äänin,
ruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät
tuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään
kyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä
joita hän oli heille aiheuttanut. "Kuka on syyllinen?" jyrisi Moreau.
"Paha on se, joka rikkoo lain", lauloi lain julistaja.
Moreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät
ajatukset.
"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" sanoi
Moreau.
"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!" toisti koko joukko.
"Kuuletko sinä?" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti
yhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin
kiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä,
että vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen
tekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin
Moreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin
kuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin
yleisen kapinan puhjenneen.
Leopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti
ohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat
kiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili
myöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien
pamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti
juoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti
seurasin minä joukkoa.
Seuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa
leopardi-ihmistä.
M'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja
sikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen
juoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko
eläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja
hänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.
Leopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien,
jotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun
jälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle.
Kuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen
tiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.
"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi", sanoi Moreau, joka nyt oli
aivan edessäni.
"Ei kukaan välty!" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.
Saavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin,
katsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat
susi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan
päästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat
kissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä.
Se hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme
hajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja
piiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä
vastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut
jäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme
ajaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska
kädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme,
kiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä
viidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.
"Varovasti!" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet
viidakkoon ja ympäröineet olennon.
"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!" huusi Montgomery viidakon
takaa.
Minä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau
johtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja
köynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.
"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!" kiljui apinaihminen,
kaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.
Kuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi
kärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.
Kuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon
raskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan
vehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon
mahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.
Saattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta -- en voi selittää sitä --
mutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine
silmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun
vääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut
takaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan
kärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin
silmien väliin ja ammuin.
Samassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja
upotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.
"Älkää tappako sitä, Prendick!" huusi Moreau. "Älkää tappako sitä!"
Näin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana
hetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja
Montgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.
"Piru teidät periköön Prendick!" sanoi Moreau "Tarvitsin häntä vielä."
"Suokaa anteeksi", vastasin minä. "Se kävi hetken kiihtymyksessä."
Minua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren
korkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti
aivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun
käskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu
siitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja
ajattelin että minulla -- ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä --
oli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa,
järkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen
oli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.
Olento raukat! -- Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet.
En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta,
jota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun
käsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin
sovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot
voivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon
vallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia.
Heidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se
oli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua -- ja
minkä vuoksi? -- Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se
suututti minua.
Jos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut
hänelle edes jonkinlaista tunnustusta -- en ole sittenkään niin kovin
hentomielinen kun on kysymys tuskasta! -- Vaikkapa hänen perusteensa
olisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta
hän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen
uteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa
ajoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot
elämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä,
lopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään
onnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan
toinen toistaan, ainoastaan "laki" esti heitä tekemästä loppua
olemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.