"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen
Englannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen
tyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen
pitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään
vastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa
uneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja
sangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai
paksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia,
mitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka
ja vaikea työ -- aivojen muodostelu -- on suurin vaikeus. Äly on
usein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine
puutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en
voi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en
voi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka
vahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka
yhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla,
raivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä
ja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta
minusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta
sitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni.
Eläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu
minua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin
panen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa
poltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan
ihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen
luominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!"
Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:
"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma..."
Hän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:
"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää
eläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin..."
Seurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:
"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?"
"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että
ne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne
pelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen
ihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee
heidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme.
Häntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että
hän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu
minuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin
epäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen,
että ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja
oli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa,
eläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne
laulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat
majojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he
naivatkin.
"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe
muuta kuin eläinsielun -- eläimen, joka häviä -- halua elää ja ajatella
omaa parastaan... Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin
kaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä --
osiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi
uteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta... Toivon jotain erikoista
pumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi..."
"Ja nyt", lisäsi hän ja nousi pitkän äänettömyyden perästä, jonka
kestäessä kumpikin olimme istuneet syviin ajatuksiin vaipuneina, "mitä
te nyt ajattelette tästä? -- Vieläkö yhä pelkäätte minua?"
Loin häneen pitkän silmäyksen. Näin vain kalpean valkohapsisen miehen
rauhallisine ilmeineen. Lukuunottamatta hänen syvää vakavuuttaan ja
kauneudenpiirrettä, jota hänen suuri tyyneytensä ilmaisi, ja hänen
komeata vartaloaan, olisi häntä voinut luulla miksi hyvässä asemassa
olevaksi vanhaksi herraksi tahansa. Mutta minua värisytti, ja
vastaukseksi hänen kysymykseensä ojensin kummallakin kädellä hänelle
revolverin.
"Pitäkää ne!" sanoi hän tukahuttaen haukotuksen. "Olette elänyt pari
tapausrikasta päivää. Kehottaisin teitä koettamaan nukkua. Olen
iloissani siitä, että nyt tiedätte kaiken. Hyvää yötä!"
Hän poistui sisemmästä ovesta ja kiersi sen lukkoon. Ikkuna tirkisti
minuun kuin musta silmä.
Sammutin lampun, kiipesin riippumattoon ja vaivuin pian syvään uneen.