Tohtori Moreaun selitys.
"Ja nyt, Prendick", sanoi tohtori Moreau syötyämme ja juotuamme,
"selitän tämän jutun teille Täytyypä sanoa, että te olette vaativaisin
vieras, mikä minulla koskaan on ollut. Sanon teille myöskin, että tämä
on viimeinen kerta, jolloin osotan teille näin suurta huomaavaisuutta.
Kun ensi kerralla haluatte tehdä itsemurhan, en lainkaan koeta estää
sitä."
Hän istui nojatuolissani puoliksi palanut sikari kalpeitten sormiensa
välissä. Kattolamppu valoi hohdettaan hänen valkoisille hapsilleen; hän
katseli tähtiin läpi ikkunaluukun.
Istuin niin kaukana hänestä kuin suinkin. Välillämme oli pöytä ja
revolverit lähellä saatavissani. Montgomery ei ollut läsnä. En halunnut
olla heidän molempien kanssa tuossa pienessä huoneessa.
"Myönnätte siis, että tuo vivisektoitu inhimillinen olento joksi
olette sitä nimittänyt, ei loppujen lopuksi ole muuta kuin vain puma?"
sanoi Moreau. Hän oli sitä ennen näyttänyt minulle sisähuoneen kauhut
tullakseni vakuutetuksi siitä, että kyseessä ei ollut ihmiset.
"Se on puma", sanoin minä, "yhä hengissä, mutta niin revittynä ja
raadeltuna, että hartaasti toivon pääseväni toista kertaa näkemästä
elävää olentoa niin kauheasti rääkättynä. Se on --"
"Yhtä kaikki", vastasi Moreau. "Säästäkää lapselliset
tunteenpurkauksenne. Tuollainen oli Montgomerykin alussa. Te myönnätte,
että se oli puma. No niin, kuunnelkaapa nyt tyynesti, niin luennoin
teille hiukkasen fysiologiaa."
Hän selitti nyt työnsä minulle, kiusaantunein ilmein ja äänin,
vaikkakin aihe häntä hiukan innosti. Hän puhui sangen yksinkertaisesti
ja vakuuttavasti. Hänen äänensä kumminkin oli hieman pilkallinen.
Asemani tuntui minua hävettävän.
Olennot, jotka olin nähnyt, eivät olleet ihmisiä, eivätkä koskaan
olleet olleetkaan. Ne olivat eläimiä, ihmistettyjä eläimiä --
vivisektion hämmästyttävä voitto.
"Unohdatte, mitä taitava vivisektori voi aikaansaada elävistä
olennoista", jatkoi Moreau. "Minua puolestani kummastuttaa sangen
suuresti, ettei tällaista jo ennen ole tehty. Tosin on tehty pikku
yrityksiä -- jäsenten katkomisia, kielenjänteen leikkauksia; ja
tietysti tiedätte, että lääketiede voi parantaa kierosilmäisyyden tai
aiheuttaa sen? Leikkaamalla erinäisiä osia voidaan aikaansaada vissejä
muutoksia, värinvaihtoja, viettien muunteluita, rasvamuodostuksen
muutosta j.n.e. Varmaankin olette näistä seikoista kuullut?"
"Tietysti", vastasin. "Mutta nuo inhottavat olennot, jotka te --"
"Kukin asia aikanansa", jatkoi Moreau ojentaen kättänsä. "Olen vasta
alussa. Nämä ovat vain muutosten ensimäisiä asteita. Parempia voi
lääketiede aikaansaada. Siinä on rakentamista samoin kuin hävittämistä
ja muuttamistakin. Lienette kuullut puhuttavan tavallisesta kirurgin
operatsiosta, joka tehdään, kun nenä on sattunut särkymään. Otsanahasta
leikataan vain palanen, pannaan se nenälle ja annetaan kasvaa kiinni.
Tämä on jonkin osan siirtämistä samaan eläimeen. Voidaan myöskin
siirtää osia toisesta eläimestä siihen, -- esim. hampaat. Ihon ja
luuosien siirto tehdään parantumisen helpottamiseksi. Lääkäri panee
keskelle haaraa ihonpalasia, joita hän on ottanut toisesta eläimestä,
tai luuosia, jotka on otettu vastikään tapetusta eläimestä. Hunterin
kukonkannus -- lienette kuullut siitä -- kukoisti erään härän niskassa.
Ja Algerian svaavien sarvikuonorotat -- kummituksia, jotka on tehty
siten, että tavallisen rotan hännännipukka on siirretty sen kuonon
päähän ja annettu kasvaa siihen kiinni."
"Kummituksia, jotka on tehty!" sanoin minä "Te väitätte siis --"
"Niin. Nämä olennot, jotka täällä olette nähnyt ovat eläimiä, jotka
on leikattu ja muodostettu uusiksi luomiksi. Olen omistanut koko
elämäni elollisten olentojen muutosten mahdollisuuksien tutkimiseen.
Olen tutkinut vuosikausia ja päässyt yhä pitemmälle. Huomaan, että
näytätte kauhistuneelta, mutta tämä ei ole uutta, sen perustuksen oli
käytännöllinen anatomia laskenut jo aikoja sitten, mutta kukaan ei
ollut kyllin rohkea ryhtyäkseen kokeiluihin. Minun taitoni ei rajotu
ainoastaan ulkonaisten muotojen muuttamiseen. Olion fysiologia, sen
niin sanoakseni kemiallinen rytmi, voidaan myöskin saada pysyvästi
muuttumaan minkä rokotus ja muut istutusmenetelmät kuolleilla tai
elävillä aineilla, todistavat. Samanlainen operatsio on verensiirto,
mistä minä itse asiassa alotin. Kaikki tämä on tunnettua. Vähemmän
tunnettuja, ja epäilemättä pitemmälle meneviä ovat ne leikkaukset,
joita keskiajan tutkijat tekivät aikaansaadessaan kääpiöitä,
kerjäläisraajarikkoja ja muita kummituksia, joita rahasta näyttämiseen
tarvittiin. Tämä taito ei ole vieläkään kuollut, kun on kyseessä
puoskarit ja käärmeihmiset. Victor Hugo puhuu tästä kirjassaan _L'Homme
qui Rit_ (Nauraja)... Mutta nyt käsittänette tarkemmin tarkotukseni.
Näette että kudoksen siirtäminen eläimen toisesta paikasta toiseen
on mahdollinen, tai toisesta eläimestä toiseen, että on mahdollista
muuttaa sen kemialliset reaktsiot ja kasvutapa, muunnella jäsenten
liikunnat -- sanalla sanoen muuttaa sen koko rakenne. -- Mutta
kuitenkaan ei tätä harvinaista tieteenhaaraa ole kukaan tiedemies
järjestelmällisesti kehittänyt, ennen kuin minä alotin! Erinäisiä
näistä seikoista on viime aikojen tieteellinen tutkimus keksinyt.
Mutta enimmät saavat ilmitulostaan kiittää sattumaa -- jonkun
hirmuhallitsijan toimenpiteitä, rikollisia, taikka hevosten ja
koirien kasvattajia, tekoja kouluttamattomien ja kömpelöitten käsien,
jotka työskentelivät omien erikoistarkotusperiensä saavuttamiseksi.
Minä olin ensimäinen, joka ryhdyin tähän tehtävään, varustettuna
antiseptiikan kaikilla keinoilla ja kasvamisen lakien todellisen
tieteen tuntemuksella. Melkeinpä luulisi, että sitä jo aikaisemmin
olisi salaa sovellettu käytäntöön. Sellaisia olentoja kuin Siamin
kaksoset ... ja inkvisitsion salaiset kammiot! Niitten tarkotus oli
varmasti kidutus tuon taidon kaikkien sääntöjen mukaan, mutta ainakin
muutamilla inkvisiittoreilla on täytynyt olla hitunen tieteellistä
uteliaisuutta..."
"Mutta", sanoin minä, "nämä olennot, nämä eläimet _puhuvat!"_
Hän myönsi, että niin oli laita, ja huomautti, että vivisektion
mahdollisuudet eivät rajottaneet ainoastaan fyysilliseen muutokseen.
Sikaakin voidaan kasvattaa. Sielun rakenne on vähemmän järkähtämätön
kuin ruumiin. Hypnotismi lupaa meille mahdollisuuden korvata vanhat
perinnölliset vaistot uusilla suggestioilla, jotka korvaavat perityt
kiinteät mielteet. Paljon, mitä me sanomme moraaliseksi kasvatukseksi,
on tällaista keinotekoista vaiston muuttamista; taistelunhalu
voidaan kasvattaa rohkeaksi itsensä uhrautuvaisuudeksi ja hillitty
sukuvietti uskonnollisuudeksi. Ihmisen ja apinan välinen suuri erotus
on kurkunpäässä, jatkoi Moreau, ja erotus on se, ettei apina kykene
muodostamaan niitä eri ääniä, jotka ilmaisevat mitä erilaisimpia
mielikuvia.
Kysyin, minkä vuoksi hän oli ottanut juuri ihmisen esikuvakseen.
Mielestäni oli siinä jotakin aivan erikoisen häpeämätöntä.
Hän myönsi, että valinta oli tapahtunut vain sattumasta.
"Yhtä hyvin olisin voinut muuttaa lampaita laamoiksi tai laamoja
lampaiksi. Mutta otaksun, että ihmisen muodoissa on jotakin, joka
miellyttää aistimuksen taiteellisuutta enemmän kuin mikään eläimen
muoto. Mutta minä en ole rajottunut vain inhimillisten muotojen
luomiseen. Pari kertaa..."
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas:
"Mutta kylläpä vuodet vierivät! Ja kuitenkin minä tuhlaan kokonaisen
päivän henkenne pelastaakseni, ja tunnin selittääkseni tekojani teille!"
"Mutta", sanoin minä, "en ymmärrä mikä oikeuttaa teidät aiheuttamaan
niin paljon tuskaa. Ainoa, mikä minun mielestäni puolustaa
vivisektiota, olisi sen sovelluttaminen..."
"Juuri niin", sanoi hän. "Mutta, nähkääs, minä olen toisenlainen kuin
te. Olemme eri kannalla. Te olette materialisti!"
"Minä _en_ ole materialisti!" huudahdin kiihtyneenä.
"Minun kannaltani katsoen, minun kannaltani! Sillä juuri tämä kysymys
tuskasta se erottaa meidät. Niin kauan kuin ette kykene huomioimaan
nähtävää tai kuultavaa tuskaa, niin kauan kuin olette omien tuskan
mielteittenne vallassa, niin kauan kuin teistä on syntiä tuskan
aiheuttaminen, niin kauan, sanon minä, olette te eläin ja ajattelette,
tosin hiukan vähemmän himmeästi mitä eläimet tuntevat. Tuo tuska..."
Kohautin kärsimättömänä harteitani hänen viisastelulleen.
"Ah, se on vähäpätöinen pikkuseikka. Mieli, joka todella avautuu
tieteelle, älyää, että se on pikkuseikka. Saattaa olla niin, että
sellaista kuin tuskaa ei ole olemassa tämän planeetin ulkopuolella,
tämän pikkuisen maailmojen tomuhiukkasen, joka ei näy edes lähimpään
tähteen. Mutta ne lait, joihin me hapuillen pyrimme... Ja muuten,
mitä tuskaa sitte oikeastaan on edes tässä maailmassa, edes elävien
olentojen keskuudessa?"
Puhuessaan otti hän taskustaan pienen kynäveitsen, aukaisi pikkuterän
ja siirsi tuolinsa siten, että saatoin nähdä hänen reitensä. Sen
jälkeen hän, huolellisesti valittuaan paikan, työnsi terän lihaan ja
veti sen taas ulos.
"Aivan varmasti olette nähnyt tämän tempun ennen. Se tuskin tuntuu
enemmän kuin nuppineulan pisto. Mutta mitä se todistaa? Sitä, ettei
tuskantunnetta tarvita lihaksessa ja ettei tuota tunnetta siinä
myöskään ole. Vain vähän sitä tarvitaan ihossa, ja vain muutama kohta
reidessä voi tuntea kipua. Kipu on hyvin yksinkertaisesti olemassa
vain varottaakseen ja kiihottaakseen meitä. Elävä liha ei ole tuskan
ulottuvissa eikä siinä useinkaan ole edes tuntohermoja. Näköhermo
ei voi tuntea todellista kipua. Jos näköhermoa haavotetaan, nähdään
vain valon välkähdyksiä, aivan samoin kuin kuulohermon loukkaaminen
aiheuttaa vain korvien suhinaa. Kasvit eivät tunne kipua, alemmat
eläimet ... on mahdollista, että sellaiset eläimet kuin meritähti
ja jokirapu, eivät ollenkaan tunne kipua. Ja mitä ihmiseen tulee,
niin onhan asianlaita siten, että mitä älykkäämmiksi he tulevat,
sitä paremmin hoitavat he itseään, ja sitä vähemmin tarvitsevat he
tuota vaaran varotusta. En ole vielä koskaan kuullut, ettei jäsen tai
ominaisuus, joka on käynyt tarpeettomaksi, ennemmin tai myöhemmin olisi
kehityksen lakien mukaisesti hävinnyt. Oletteko te? -- Ja kipu on
tarpeeton."
"Sitä paitsi olen uskonnollinen ihminen, Prendick", jatkoi hän, "niin
kuin jokaisen järkevän ihmisen on oltava. Olen ehkä nähnyt enemmän
tämän maailman luojasta kuin te, luulen minä. Sillä minä olen etsinyt
hänen lakejansa _minun_ tavallani, koko elämäni ajan, kun te taas
otaksuttavasti olette keräillyt perhosia. Ja sanon teille, että
ilolla ja tuskalla, nautinnolla ja kivulla, ei ole mitään tekemistä
helvetin ja taivaan kanssa. Nautinto ja kipu? Pötyä! Mitä on teologinen
hurmionne muuta kuin Muhametin hourit hämärässä? Tavallisten ihmisten
nautinto ja kipu, Prendick, on eläimen leima heissä -- heidän
alkuperäleimansa! Kipu? -- Kipua ja tuskaa me tunnemme ja ne ovat meitä
varten vain niin kauan kuin matelemme tomussa..."
"Katsokaapa", jatkoi hän, "jatkoin näitä tutkimuksiani siihen suuntaan,
johon ne minua johtivat -- niin aina käy tutkimuksissa. Esitin
kysymyksen ja löysin tavan vastata siihen, ja huomasin, että uusi
kysymys taas odotti ratkaisuaan. Oliko tämä mahdollista? Tai tuo?
Ette voi käsittää mitä tämä merkitsee, tutkijalle, mikä älyn intohimo
valtaa hänet. Te ette voi ymmärtää tuota omituista väritöntä ihastusta,
mikä näissä älyn himoissa on. Edessänne oleva olio ei ole enää eläin,
yksi kanssaluomuksistamme, vaan probleemi. Osaaottava kipu -- muistan
sairastaneeni sitä monta vuotta sitten. Minä halusin -- ja halusin vain
-- löytää elävän olennon muutettavuuden; äärimmäisimmän rajan."
"Mutta", sanoin minä, "se on inhottavaa --"
"Asian eetillinen puoli ei koskaan ole ajatuksiani rasittanut.
Luonnontutkiskelu tekee ihmisen lopuksi säälimättömäksi luontoa
kohtaan. Olen jatkanut, pitämättä väliä mistään muusta kuin
ratkaistavana olevasta kysymyksestä, ja aines on ... kokoontunut noihin
majoihin, joissa kävitte... Siitä on lähes yksitoista vuotta, kuin
tulimme tänne, minä ja Montgomery ja kuusi kanakia. Muistan saaren
vihreän hiljaisuuden ja äärettömän valtameren ympärillämme, aivan kuin
eilisen päivän. Paikka näytti odottavan minua.
"Veimme tavaramme maihin ja rakensimme asuntomme. Kanakit tekivät
muutamia majoja rotkon lähelle. Alotin työni mukanani tuomallani
aineksella. Alussa sattui muutamia epämiellyttäviä tapauksia. Alotin
lampaalla, mutta leikkausveitsenterän luiskahtaminen tappoi sen
puolentoista päivän kuluttua. Otin toisen lampaan ja tein tuskaa
ja pelkoa täynnä olevan olennon ja annoin sen parantua. Saatuani
sen valmiiksi näytti se sangen ihmismäiseltä, mutta olin tyytymätön
siihen. Se ei voinut koskaan unohtaa minua ja oli kauhusta mieletönnä
lähestyessäni sitä. Jota enemmän tarkastelin sitä, sitä kömpelömmältä
se minusta näytti. Lopuksi vapautin sen tämän maailman kärsimyksistä.
Lampaat, nuo arat eläimet ilman rohkeutta ja vailla vähintäkään
taistelunhalua ja kykyä kestämään kärsimyksiä, eivät kelpaa ihmisten
tekoon.
"Sen jälkeen aloin käsitellä mukanani tuomaani gorillaa, ja äärettömän
huolellisella työllä, jonka kestäessä voitin vaikeuden toisensa
perästä, sain aikaan ensimäisen ihmisen. Muodostelin häntä viikon
kestäessä joka ainoa päivä. Pääosassa vain aivoja oli hänessä
muuteltava. Paljon oli lisättävä ja yhtä paljon poistettava. Arvostelin
hänet sangen onnistuneeksi neekeriksi, saatuani hänet valmiiksi ja
hänen maatessaan edessäni siteissään ja liikkumatonna. En jättänyt
häntä ennen kuin olin varma hänen hengestään, ja tullessani tähän
huoneeseen oli Montgomery jokseenkin samassa mielentilassa kuin
tekin. Hän oli kuullut muutamia huutoja, kun olento alkoi muuttua
inhimilliseksi -- samoja ääniä, jotka peljästyttivät teitä. Aluksi en
perehdyttänyt häntä täysin työhöni. Kanakit olivat myöskin saaneet
vihiä asiasta. He olivat aivan suunniltaan pelosta niin pian kuin vain
näkivät vilauksenkin minusta. Sain lopulta Montgomeryn puolelleni,
mutta kanakien paon ehkäiseminen antoi meille ankarasti työtä. Vihdoin
karkasivat he kuitenkin, ja sillä tavoin menetimme purjeveneemme.
Joka päivä kasvatin gorillaihmistäni -- kaikkiaan noin kolmen-neljän
kuukauden ajan. Opetin hänelle vähän englanninkieltä, annoin hänelle
vihjauksen laskennosta, annoinpa hänen lukea aakkosetkin. Mutta työ
sujui hitaasti -- vaikkakin olen tavannut vielä tylsempiä idiootteja.
Hän alotti, kuvaannollisesti puhuen, kirjottamattomasta lehdestä.
Hän ei rahtuakaan muistanut entistä olemustaan. Hänen parannuttuaan
täydellisesti, siten että hän enää oli vain hieman kankea ja arka
jäsenistään ja kykeni puhumaan vähän, vein hänet kanakien luo ja esitin
hänet mielenkiintoiseksi saarelaiseksi.
"Ensiksi pelkäsivät kanakit häntä hirveästi. Loukkaannuin tästä
kovin, sillä olin sangen ylpeä työstäni. Hänen luonteenlaatunsa
oli kumminkin niin lempeä ja hän oli muutenkin niin surkuteltavan
näköinen, että kanakit hyvin pian ottivat hänet hoivaansa ja alkoivat
häntä kasvattaa. Hän oli hyväoppinen ja rakensi pian itselleen majan,
joka minusta oli parempi kuin kanakien. Muuan kanakeista, jossa oli
hieman lähetyssaarnaajan vikaa, opetti häntä lukemaan ja lopuksi
hiukan kirjottaa töhertämäänkin, ja ajoi hänen päähänsä muutamia
moraalikäsitteitäkin.
"Lepäsin työstäni muutaman päivän ja aioin kirjottaa kirjasen tästä
kiinnittääkseni Englannin fysiologien huomion siihen. Tällöin yllätin
kerran tuon olennon istumasta puussa ja ärjymästä jotakin siansaksaa
kahdelle kanakille, jotka olivat sitä ärsyttäneet. Uhkasin häntä ja
osotin hänelle kuinka vähän ihmismäistä hänen käyttäytymisensä oli,
herätin hänen häveliäisyydentuntonsa ja palasin taas tänne päättäneenä
tehdä parempaa työtä ennen kuin esittäisin tuloksen Englannissa. Olen
päässyt parempiin tuloksiin; mutta joku voima pakottaa noita olentoja
takaisin alaspäin -- eläin saa heissä päivä päivältä yhä suuremman
vallan. Alati tahdon aikaansaada täydellisempää. Minun täytyy voittaa
nämä vaikeudet. Tämä puma...
"Mutta palatkaamme kertomukseeni. Kanakit ovat nyt kaikki kuolleet.
Muuan putosi mereen, eräs toinen kuoli haavasta, jonka hän myrkytti
jollakin kasvinnesteellä. Kolme karkasi purjeveneellä ja aavistan ja
toivon, että he hukkuivat. Viimeinen -- tapettiin. No niin -- olen
korvannut heidät. Montgomery menetteli alussa sangen suuressa määrin
teidän tavallanne, ja sitten..."
"Kuinka kävi viimeisen kanakin?" kysyin minä terävästi -- "viimeisen
kanakin, joka tapettiin?"
"Sen asian laita on siten, että sitten kuin olin tehnyt joukon
ihmisolentoja, tein erään..."
Hän epäröi.
"Entä sitte?"
"Hänet tapettiin."
"En ymmärrä, tarkotatteko, että..."
"Niin juuri, se tappoi kanakin. Se tappoi myöskin muita olentoja, joita
se vain sai kiinni. Ajoimme takaa sitä pari päivää. Se pääsi irti
tapaturmasta -- en ollut aikonut laskea sitä vapaaksi. Se ei ollut
vielä valmis. Se oli vain koe. Se oli raajaton olento, jonka ruumis oli
hirveä ja joka mateli maassa kuin käärme. Se oli mahdottoman väkevä ja
suunniltaan tuskasta ja se liikkui eteenpäin kuin uiva kilpikonna. Se
harhaili metsässä muutaman päivän ja teki kaikkea mahdollista pahaa,
kunnes saimme sen saarroksiin saaren pohjoisosassa. Montgomery tahtoi
välttämättä tulla mukaan. Kanakilla oli ollut pyssy, ja löytäessämme
hänen ruumiinsa, oli pyssynpiippu väännetty S-muotoiseksi ja melkein
poikki purtu... Montgomery ampui tuon hirviön... Sen jälkeen pyrin vain
ihmispäämäärään -- paitsi milloin oli kysymys jostakin pikku seikasta."