Keskustelu.
Tulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi
puolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä
kiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin
asetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten
useamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen,
Montgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.
He näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset
juoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti.
Moreau seurasi koirineen hitaammin.
Silloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen
matalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se
vyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.
"Mitä teette, mies?" huusi Montgomery.
Pysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen
vedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja
alahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät.
Moreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä
oli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä
seisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.
"Mitäkö minä teen?" vastasin minä. "Aion hukuttautua!"
Montgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.
"Minkä tähden?" kysyi Moreau.
"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!"
"Sanoinhan sen!" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en
kuullut.
"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?" lisäsi hän.
"Olen nähnyt kylliksi -- aituuksessa..."
"Vaiti!" sanoi Moreau kohottaen kättään.
"Ei, minä en vaikene! -- Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat?
Minä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen", lisäsin katsahtaen
heidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista
olennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään
puun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia
epäselviä olentoja.
"Mitä nämä olennot ovat?" kysyin viitaten niihin. "Ne ovat kerran
olleet ihmisiä -- ihmisiä kuten tekin -- jotka te olette muuttaneet
pedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. -- Te muut,
jotka kuulette sanani", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, "ettekö te
näe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te
pelkäätte heitä? Teitä on paljon --"
"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!" huusi Montgomery.
"Prendick!" huusi Moreau.
He koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa
tirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He
näyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin
menneestä ihmiskaudestaan.
Huusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn,
että he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en
tarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut
saarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan
häntä paremmin kuullakseen.
Lopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.
"Kuulkaapa silmänräpäys", sanoi Moreau lujalla äänellä, "sitten saatte
sanoa, mitä ikinä haluatte."
"No?"
Hän yskähti ja sanoi:
"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa
ymmärtää. _Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus_
[Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme...] ...
vivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa
maihin nyt vain!"
"Kaunis juttu!" ilkuin minä. "Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja
keittävät ruokaa. He ovat ihmisiä -- he olivat ihmisiä. -- Varonpa
tulemasta lähellenne!"
"Syvä vesi alkaa aivan takananne ... ja siellä vilisee haikaloja."
"Se on minun asiani", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. "Nyt..."
"Odottakaapa hetkinen", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja
heitti sen hiekalle. "Se on ladattu revolveri", sanoi hän. "Montgomery
menettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette
vakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit".
"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia."
"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan
pyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet
teidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille
jotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne
rahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme
oman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari
on täynnä ... vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua
teidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?"
"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?"
"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät
turvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät
rauhaan."
"Mutta se, minkä näin aituuksessa..."
"Se oli puma."
"Kuulkaa Prendick", sanoi Montgomery, "te olette aasi. Tulkaa nyt
ottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta
tehdä, vai kuinka?"
"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi
harteitaan eläinkansaan päin. "Arvotonta!"
"No niin, menkää sitte metsänreunaan", sanoin minä.
"Kirotun typerää joutavuutta", sanoi Montgomery.
Montgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt
kuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle
astuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin
koelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula
sattui, murskaantuvan muruksi.
"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni",
sanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti,
kuin hieman halveksien minua.
Muuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn
läimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa -- odottaen.
He lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen
ollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.