Lain julistaja.
Silloin kosketti käteni jotakin kylmää. Hätkähdin rajusti ja näin
vieressäni jotakin punertavaa, joka muistutti enemmän nyljettyä lasta
kuin mitään muuta. Tällä olennolla oli aivan laiskiaisen lempeät, mutta
epämiellyttävät piirteet, sama matala otsa ja hitaat liikkeet.
Vähän totuttuani pimeyteen aloin nähdä tarkemmin. Laiskiaisen näköinen
pikku olento seisoi tirkistellen minuun. Kumppanini oli hävinnyt.
Paikka oli korkeitten laavamuurien välinen kapea käytävä -- laavavirran
ratkeama -- ja kummallakin puolella oli jonkinlaisia pimeitä ja kurjia
majoja, joitten seinät oli punottu meriruo'osta, palmunlehdistä ja
köynnöskasveista. Kiemurteleva polku, joka johti näistä solaan,
oli tuskin kolmea metriä leveä. Siinä oli kosolti mätäneviä
hedelmänsisuksia ja muuta roskaa, josta epämiellyttävä haju aiheutui.
Punainen, laiskiaismainen pikku olento seisoi edelleen paikallaan
vilkuillen minuun, kun apinamainen oppaani tuli lähimmästä majasta ja
viittasi minua tulemaan sinne. Samaan aikaan astui eräästä etäämpänä
tuolla merkillisellä käytävällä olevasta majasta muuan toinen kummitus
esiin heiluvasti kävellen ja alkoi tirkistellä minuun.
Epäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota
olin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin
lujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan
läpeen.
Tämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen,
ja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia
hedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä
astioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta
ei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka
murisi "hei!" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja
ojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.
Otin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin,
vaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio
seisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät
loistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.
"Hei!" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.
"Se on ihminen! Se on ihminen!" soperteli oppaani. "Elävä ihminen, kuin
minä."
"Vaiti!" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.
Painostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja
tähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.
"Se on ihminen", toisti ääni. "Hän tulee asumaan meidän kanssamme,
varmasti."
Ääni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka
minusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa
tavattoman oikein.
Apinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että
hänen äänettömyytensä oli kysymys.
"Hän tulee asumaan kanssanne", sanoin minä.
"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki."
Nyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten
näin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin
lujemmin koppiini. "Sano sanat!" En ollut huomannut hänen viimeisiä
sanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:
"Älä käy nelin jaloin; se on laki!"
Hämmästyin.
"Sano sanat!" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot
toistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että
minun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä
mielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka
minun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä
heiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä
seurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni
ja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät
kuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:
"Älä käy nelin jaloin; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä latki kurkkuusi vettä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä syö lihaa äläkä kalaa; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä kynsi puitten kuorta; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
Sen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen
hartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin,
toistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin
nuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle
hulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen
jälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:
"_Hänen_ on tuskien huone."
"_Hänen_ kätensä rankaisee."
"_Hänen_ kätensä haavottaa."
"_Hänen_ kätensä parantaa."
Seurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua _hänestä_, ken hyvänsä
hän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta
en ole koskaan kuullut unessa laulettavan.
"_Hänen_ on häikäisevä salama", lauloimme. "_Hänen_ on syvä, suolainen
meri."
Mieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä
ihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan
hänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni
olevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta
toisten mukana. "_Hänen_ ovat taivaan tähdet."
Vihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä,
näin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli
ihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan
kuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne
pelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää
tilanteeni ja tunteeni!
"Hän on viisimies, viisimies, viisimies ... niinkuin minäkin", sanoi
apinaihminen.
Ojensin käteni. Nurkassa oleva harmaa olento kumartui eteenpäin
ja sanoi: "älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
Hän ojensi merkillisen muodottoman käpälänsä ja tarttui käsiini.
Käpälä muistutti kynnellistä raavaansorkkaa. Olin kirkaisemaisillani
hämmästyksestä ja tuskasta. Hänen päänsä kumartui lähemmäs tarkastamaan
kynsiäni ja lähestyi valoisampaa aukkoa, ja tällöin näin inhokseni,
että hänen kasvonsa eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan harmaa
karvakasa, jossa oli kolme kohokohtaa silmiä ja nenää osottamassa.
"Hänen kyntensä ovat pienet", mutisi tuo harmaa olento pitkään
partaansa. "Hyvä on."
Hän laski käteni alas, ja minä tartuin vaistomaisesti keppiini.
"Syö juuria ja vihanneksia -- se on hänen tahtonsa", sanoi apinaihminen.
"Minä olen lain lukija", sanoi harmaa. "Tänne tulevat kaikki uudet,
oppimaan lain. Minä istun pimeydessä ja julistan lain."
"Niin on", virkkoi muuan ovelta.
"Rangaistukset ovat ankarat niille, jotka rikkovat lakia. Ei kukaan
välty niistä", sanoi eläinkansa vilkuillen arasti toisiinsa.
"Ei kukaan, ei kukaan välty," sanoi apinaihminen. "Katso! Minä tein
kerran pienen rikoksen. Löpertelin, löpertelin, lakkasin puhumasta. Ei
kukaan voinut ymmärtää. Sen vuoksi olen poltettu, poltettu käteen. Hän
on suuri, hän on hyvä!"
"Ei kukaan välty rangaistuksesta", sanoi nurkan paksu olento.
"Ei kukaan välty", toisti eläinrahvas.
"Halu on paha kaikilla", sanoi harmaa lain julistaja. "Emme tiedä,
mitä haluja teillä on. Meidän täytyy tietää. Toiset haluavat seurata
esineitä, jotka liikkuvat, haluavat väijyä niitä ja juosta niiden
päälle, purra ja tappaa, purra syvästi ja imeä verta... Se on paha.
Älä vainoo muita ihmisiä; se on laki. _Emmekö ole ihmisiä?_ Älä syö
lihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?"
"Ei kukaan välty", sanoi muuan pilkkuinen olento, joka seisoi ovella.
"Halu on paha kaikilla", jatkoi lain lukija. "Toiset haluavat repiä
hampailla ja kynsillä juuria ja nuuskia maata... Se on paha."
"Ei kukaan välty!" toistivat ovella seisojat.
"Toiset kynsivät puita, toiset raapivat kuolleitten hautoja. Toiset
tappelevat päällään, jaloin tai kynsin, toiset purevat yhtäkkiä, toiset
rakastavat likaisuutta."
"Ei kukaan välty!" huudahti pieni punainen olento.
"Rangaistus on ankara ja varma. Oppikaa sen tähden laki. Sanokaa
sanat..."
Hän alotti taas tuon merkillisen hoilotuksen. Sietämätön löyhkä ja
korvia huumaava meteli pani pääni pyörälle, mutta kestin edelleen
saadakseni ehkä kuulla jotakin uutta.
Melu oli niin ankara, ettemme voineet kuulla, mitä ulkona tapahtui,
kunnes joku -- luulen sen olleen jonkun sikaihmisistä -- pisti päänsä
ovesta sisään ja huusi jotakin, jota en ymmärtänyt. Heti hävisivät
kaikki majoihin, ja minä jäin yksin.
Ennen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä
olin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin
parikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain
hartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin,
huomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän
pidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery,
revolveri kädessään.
Seisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.
Sitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri
harmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin
halkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.
"Pysähtykää!" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. "Ottakaa
kiinni hänet!"
Hirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli
kaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne
koettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento
hypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni
ja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan.
Kuulin huudettavan: "Ottakaa kiinni hänet!" ja huomasin, että tuo
suuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin
rikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.
Juoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan
metsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja
saavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot
pensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat
kiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin
Moreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja
olin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.
Pehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin
edelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle,
joka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin
vasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät
pakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle
aukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.
Polku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin
kova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin
pensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin
matkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla,
jonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti
ja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin,
sillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.
Sola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren
ääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni
kynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua.
Takaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi
pelastettu.
Mutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.