Ihmisajo.
Mielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä
oli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli
vivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen
nimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen
toimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa
veren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin
kauheitten kokeilujen uhreja.
Nuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen
epäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen
minulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi
kidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila -- tehdä
minusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.
Etsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin
nojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja
tempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen
tavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin
Montgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.
Kohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä
päähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja
pakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.
"Prendick!" kuulin hänen huutavan, "älkää olko hölmö aasi, ihminen!"
Vielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni
kuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:
"Prendick!" ja alkoi juosta jälkeeni.
Juoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä,
missä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen
palvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli
harjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat.
Juoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin,
enkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani
aloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.
Uskaltamatta liikahtaakaan makasin kauan paikoillani, tohtimatta ryhtyä
mihinkään. Yhtäkkiä kuulin jotakin, joka muistutti raskasta hengitystä
-- meren maininkien kohinaa rannalta.
Tuntia myöhemmin kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni etäällä pohjoiseen
minusta. Silloin aloin miettiä pelastussuunnitelmaa. Ymmärsin, että
saarella ei ollut muita asukkaita kuin nuo kaksi vivisektoria ja heidän
eläimöitetyt uhrinsa. Otaksuin, että he tarvittaessa voivat pakottaa
joitakin näistä ottamaan minut kiinni. Tiesin, että sekä Moreaulla
että Montgomeryllä oli revolverit, ja minun ainoa aseeni oli kurja
puupalikka nauloineen!
Makasin hievahtamatta kunnes aloin ajatella ruokaa ja juomaa,
ja samassa havaitsin kohtaloni koko toivottomuuden. En tiennyt
ainoatakaan keinoa ruuansaantiin. Tunsin aivan liian vähän kasvioppia
etsiäkseni joitakin syötäviä juuria tai hedelmiä, joita saattaisi
olla läheisyydessäni, eikä minulla liioin ollut vehjettä, millä ottaa
kiinni joku kaniineista. Lopuksi tulin ajatelleeksi saarella näkemiäni
eläinihmisiä. Aloin heikosti toivoa heiltä apua.
Yhtäkkiä kuulin ajokoiran haukuntaa ja mieleeni juolahti uusi vaara.
Tartuin naulakeppiini ja syöksyin päätä pahkaa sinne päin, mistä
olin kuullut mainingin kohinaa. Tästä juoksusta muistan eräänlaisia
väkäkasveja, joitten piikit viilsivät kuin veitsenterät. Verisenä
saavuin pitkähkön lahden rannalle pohjoisessa ja syöksähdin hiukkaakaan
epäröimättä veteen, kahlasin pitkin lahtea ja seisoin hetken perästä
polviani myöten eräässä pienessä joessa. Lopuksi kiipesin sen
vasemmalle rannalle ja ryömin, vereni pauhatessa korvissani, etsimään
turvaa viidakosta.
Kuulin koiran -- niitä oli vain yksi -- lähenevän. Lopuksi haukunta
taukosi, ja luulin päässeeni pakoon.
Hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa, ja tunnin kuluttua alkoi
rohkeuteni taas kasvaa.
En ollut enää niin kauhistunut ja kurja, sillä olin päässyt kauhun ja
kurjuuden rajan yli. Käsitin, että henkeni itse asiassa oli hukassa,
ja tästä tietoisena kykenin mihin tahansa. Aivan toivoin kohtaavani
Moreaun. Mietin myöskin, että jos kimppuuni aivan liian ankarasti
käytäisiin, minä kumminkin voisin välttää minulle suunnitellun kohtalon
hukuttautumalla, ennen kuin he voisivat sen estää.
Melkeinpä minua halutti tehdä tuo heti, mutta omituinen halu nähdä,
kuinka seikkailu oikein päättyisi, pidätti minut siitä. Oikoilin
haavottuneita jäseniäni piikkien repimissä vaatteissani ja silmäilin
metsään päin. Silloin huomasin mustan naaman, joka tirkisteli minuun.
Naama oli saman miehen, joka rannalla oli odottanut isoa venettä. Hän
piti kiinni palmunrungosta. Tartuin aseeseeni ja käännyin häneen päin.
Mies alkoi jutella:
"Te, te, te", oli kaikki, mitä ensiksi saatoin erottaa.
Yhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana
tirkistellen minuun.
En tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä
kohtaan.
"Te", sanoi hän, "te, veneessä!"
Hän oli siis ihminen -- ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn
palvelija, sillä hän osasi puhua.
"Niin", sanoin minä, "tulin veneessä, laivasta."
"Ah", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät
minuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini,
naarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.
Kaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen
kätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: "yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi. Mitä?"
En ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että
hyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista
saattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen
jonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.
Hän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla
silmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.
Kiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui
toisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui
puusta. Hän oli selin minuun.
"Hei!" huusin minä.
Hän hypähti maahan ja kääntyi minuun päin.
"Sanokaa, mistä saisin jotakin syötävää", virkoin.
"Syödä?" sanoi mies. "Syödä ihmisen ruoka nyt", lisäsi hän katsahtaen
heiluvaan köynnökseen. "Majan luona."
"Mutta missä maja on."
"Ah!"
"Olen vastikään tullut tänne, kuten tiedätte."
Mies kääntyi alkaen kulkea edelläni. Hänen kaikki liikkeensä
olivat kummallisen nopeat. "Tulla mukana", sanoi hän. Seurasin
häntä, nähdäkseni, mitä tästä tulisi. Arvelin, että maja oli joku
yksinkertainen vaja, jossa hän ja toiset kummitukset oleilivat. Ehkäpä
he osottautuisivat ystävällisiksi, jotta voisin jollakin tavoin
vaikuttaa heihin. Enhän vielä tiennyt, missä määrin he olisivat
unohtaneet inhimillisen alkuperänsä, jonka heillä luulin olevan.
Apinamainen kumppanini tallusteli vierelläni riippuvin käsin ja
ulkonevin alaleuoin. Aloin miettiä, paljonko hän vielä saattaisi
muistaa.
"Kuinka kauan olette ollut tällä saarella?" kysyin.
"Kuinka kauan?" kysyi hän takaisin, ja toistettuani kysymykseni nosti
hän kolme sormea pystyyn. Hän oli tuskin muuta kuin idiootti. Koetin
päästä selville siitä, mitä hän tällä tarkotti, mutta se näytti
kiusaavan häntä. Vielä parin kyselyni jälestä jätti hän minut yhtäkkiä
ja juoksi muutamien hedelmien luo, jotka riippuivat eräästä puusta. Hän
otti kourallisen okaisia palkoja ja alkoi syödä niiden sisältöä.
Huomasin tämän tyydytyksellä. Tässä oli ainakin yksi keino
hengenpitimiksi. Tein hänelle vielä pari kysymystä, mutta hänen
lepertelevistä vastauksistaan en saanut selvää. Muutamat harvat niistä
olivat oikeat, mutta toiset muistuttivat papukaijan lörpöttelyä.
Olin niin kiintynyt huomioihini, etten ollut huomannut tulleemme
eräälle polulle. Lopuksi saavuimme muutamien puitten luo, jotka kaikki
olivat hiiltyneet ja ruskeat, ja sen jälkeen tulimme aukealle paikalle,
jota peitti kellertävä kerros. Tästä kohosi pieniä savuja, jotka
pistivät sieraimiin ja panivat silmät kirvelemään. Oikealta meistä
näin sinisen meren paljaan kallionharjanteen yli. Polku johti yhtäkkiä
ahtaaseen, kahden mustan ja epätasaisen ainejoukkion muodostaman
ylänteen väliseen solaan. Laskeuduimme tähän.
Sola oli tavattoman pimeä, joka tuntui vielä synkemmältä kellertävästä
maasta heijastuvan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Seinämät
muuttuivat nyt jyrkemmiksi ja lähenivät toisiaan Näin vihreitä ja
verenpunaisia laikkoja. Oppaani pysähtyi äkisti...
"Koti!" sanoi hän, ja minä seisoin rotkon aukolla joka aluksi oli aivan
pimeä silmilleni. Kuulin kummallisia ääniä ja panin vasemman käteni
rystyset silmilleni. Nenääni tunki myöskin epämiellyttävä haju, aivan
kuin apinahäkistä, jota ei pidetä puhtaana. Etäämpänä laajeni rotko
taas viheriöiväksi ja auringonpaisteiseksi rinteeksi ja kummaltakin
puolelta tunkihe valo ahdasta käytävää pitkin keskustan syvää pimeyttä
kohti.