Ihmisen huuto.
Tullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta
ovesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:
"Prendick!"
Juoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin
hänen luokseen.
"Missä te olette ollut?" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen
matkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi
kasvoilleni. "Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta
puoli tuntia sitten muistimme teidät."
Hän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi
aluksi silmiäni. "Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt
tutkimaan saarta puhumatta meille mitään", sanoi hän. "Mutta sitten
aloin pelätä, että... Mutta ... mitä... Hei!"
Viimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen,
että hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.
"Herran nimessä", sanoin minä, "sulkekaa tuo ovi!"
"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?" kysyi hän, sulki
oven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan
kaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin
pyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja
kysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.
Vastasin muutamin sanoin. "Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?"
sanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.
"Ei ollenkaan vaarallista", sanoi hän, "mutta luulen teidän saaneenne
kylläksenne täksi päiväksi."
Puma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. "Piru
vieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street --
kissoineen."
"Montgomery", sanoin minä, "mikä tuo olento oli, joka seurasi minua,
oliko se eläin vaiko ihminen?"
"Ellette nuku tänä yönä", vastasi hän, "niin olette järjiltänne
huomenna."
Asetuin hänen eteensä ja kysyin:
"Mikä tuo olento oli joka seurasi minua?"
Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä, joka oli ollut
vilkas, muuttui tylsäksi.
"Kuvauksestanne päättäen oli se kai kummitus", vastasi hän.
Tunsin kiivastuvani, mutta vaivuin taas tuolilleni ja painoin käsilläni
otsaani. Puma alkoi taas kiljua.
Montgomery tuli luokseni, pani kätensä olalleni ja sanoi:
"Kuulkaapa, Prendick, minun ei olisi koskaan pitänyt antaa teidän mennä
harhailemaan tälle typerälle saarelle; mutta se ei ole niin pahaa kuin
luulette. Hermonne ovat rasittuneet pilalle. Minä annan teille jotakin,
joka saattaa teidät uneen. _Tuo_... tulee vielä jatkumaan tuntikausia.
Teidän täytyy nukkua, muuten en voi vastata seurauksista."
En vastannut mitään. Kumarruin eteenpäin ja peitin kasvoni käsilläni.
Hän antoi minulle lasillisen jotakin tummaa nestettä. Join sen
vastustelematta, ja hän auttoi minut riippumattoon.
Herätessäni oli jo kirkas päivä. Loikoilin matossa hetkisen selälläni
kattoon tirkistellen. Huomasin, että kattoparrut olivat laivapölkkyjä.
Kääntyessäni näin pöydän katetuksi. Olin nälissäni ja koetin päästä
permannolle, mutta sekaannuin mattoon ja putosin nelin ryömin lattialle.
Pää raskaana istuuduin pöytään. Muistin vain hämärästi eilisen
seikkailuni. Aamutuuli puhalsi raikkaasti avoimesta ikkunaluukusta,
ja ilma ja ruoka saattoivat minut tuntemaan aivan eläimellistä
hyvinvointia. Samassa aukesi ovi takanani, pihaan päin oleva ovi.
Käännyin ja näin Montgomeryn katsahtavan sisään.
"Hyvä on!" sanoi hän. "Minun on sangen kiire!" Poistuessaan hän sulki
oven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.
Vähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt
kuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin
ja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.
Jatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin
kuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo
ääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti
olin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä
äänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset
keskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.
Kuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.
"Prendick, ihminen! Seis!" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira
murisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta,
ja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta
näin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista
ja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja
kauheat kasvot.
Hän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut
päistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku
lapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta
kierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.
"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!" kuulin Moreaun sanovan.
"Hän ei ymmärrä mitään", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en
kuullut.
"Minulla ei ole vielä aikaa!" sanoi Moreau.
Loppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman
pelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin
kauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni
äkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa
kaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.