Metsän olento.
Kävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun.
Tuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän
suorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen
saavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka
virtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka
ja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan
kaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.
Paikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden
peitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän
usvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä
taivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin
kukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.
Heräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain
sanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä
jokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain
kumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen,
joka kävi nelin kontin, kuin eläin!
Olento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli
kuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä
saarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen
latkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui
laavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti
ylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut.
Hän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan
muodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin
pitkät kuin hänen vartalonsa.
Tuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi
pensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.
Istuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut.
Muuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin.
Katselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta
sitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä
siis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän
nähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen
villeistä kasvoistaan.
En kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin
levottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja
latki vettä suuhunsa kuin eläin?
Nyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin
päinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja
jatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään
maan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi
tahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän
löydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä
oli lämmin ja -- jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä --
vastatuotujen ensimäinen uhri!
Ruumiissa ei näkynyt muita pahoinpitelyn merkkejä. Eläin näytti
äkkiä tapetulta. Tarkastaessani kaniinin pientä karvaista ruumista
kummastelin tapaa, millä se oli tapettu, ja epämääräinen pelko,
jota olin koko ajan tuntenut, lisääntyi yhä. Huomasin nyt, kuinka
varomattomasti olin menetellyt lähtiessäni yksin tuon tuntemattoman
kansan pariin. Kiihtynyt mielikuvitukseni kansotti ympärilläni kasvavan
viidakon, joka ainoa varjo tuntui minusta väijytykseltä ja vähinkin
rapina uhkaukselta. Näkymättömät olennot pitivät minua silmällä.
Silloin päätin palata rakennukselle ja syöksyin päätä pahkaa viidakon
läpi aukealle päästäkseni.
Pysähdyin juuri saapuessani pienelle avonaiselle paikalle. Kaatuneella,
mätänevällä puunrungolla näin kolme tanakkaa ihmisolentoa.
Yksi näistä oli nähtävästi nainen, toiset kaksi miehiä. He olivat
alasti, ellei oteta lukuun vähäistä punaista kankaanpalasta, joka
verhosi heidän lannettaan, ja heidän ihonsa oli omituisen punertava,
jollaista en koskaan vielä ollut nähnyt millään villillä. Heidän
kasvonsa olivat lihavat, karkeat, poskettomat, otsa taaksepäin luisu ja
päälakea peitti harva, karhea tukka. En milloinkaan ollut nähnyt niin
eläimellisen näköisiä olentoja.
He puhelivat keskenään, ainakin toinen miehistä, ja kaikki kolme
olivat juttuun liiaksi kiintyneet huomatakseen lähestymistäni. He
heiluttelivat yläruumistaan, ja puhujan ääni oli niin paksu ja
sekava, etten voinut erottaa sanoja. Minusta tuntui siltä kuin hän
olisi siansaksallaan lukenut jotakin puhetta. Yhtäkkiä muuttui ääni
kimakammaksi ja hän nousi ojentaen kätensä.
Tällöin alkoivat muutkin yhteen ääneen löperrellä, nousivat myöskin,
ojensivat kätensä ja heiluttelivat yläruumistaan sanojen mukaisessa
tahdissa.
Silmiini pisti nyt heidän luonnottoman lyhyet säärensä ja litteät
muodottomat jalkateränsä. He alkoivat hitaasti tanssia piiriä polkien
jalkaa ja heilutellen käsiään. Lepertely muuttui jonkinlaiseksi
lauluksi, jonka loppukerto kuului kuin "alula" tai "balula". Heidän
silmänsä alkoivat loistaa ja autuas riemu näytti elävöittävän heidän
tylsiä kasvojaan. Sylki tippui heidän huulettomista suistaan.
Nyt ymmärsin yhtäkkiä, mikä noissa olennoissa oli tuntunut niin
kummalliselta: ne olivat muodoltaan ihmisiä, mutta ne muistuttivat
vissejä eläimiä. Huolimatta ihmishahmostaan ja vyöllä olevasta rievusta
muistuttivat he liikkeiltään, ihonväriltään ja koko olemukseltaan
sikoja.
Olin perin ymmälläni ja tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä. He
alkoivat hyppiä, ulvoa ja murista, yksi heistä liukastui ja seisoi
nelin kontin, mutta oli pian pystyssä taas, mutta selvästi näkyi, että
kaikki nuo hirviöt olivat eläimellisiä.
Vetäydyin varovasti viidakkoon takaisin. Toivoin vain pääseväni kauas
noista inhottavista olennoista ja tuskin huomasinkaan tulleeni pienelle
polulle metsässä.
Saavuttuani yhtäkkiä aukealle paikalle näin -- epämieluisaksi
hämmästyksekseni -- kömpelön jalkaparin äänettömästi liikkuvan
metsässä samaan suuntaan kuin minäkin, noin kolmenkymmenen askelen
päässä minusta. Olennon pää ja yläruumis oli köynnöskasvien peitossa.
Pysähdyin heti toivoen, ettei edelläni kulkija olisi minua huomannut,
mutta jalat pysähtyivät samalla kuin minäkin. Olin niin hermostunut,
että minun oli varsin vaikeata olla syöksähtämättä päätä pahkaa pakoon.
Lähemmin tarkasteltuani huomasin olennon samaksi, jonka olin nähnyt
joesta juovan. Hän käänsi päätänsä, ja minä näin hänen silmissään
emaljikiillon tirkistellessään minuun puitten varjosta. Hän seisoi
hetkisen hievahtamatta paikaltaan, mutta alkoi sen jälkeen äänettömästi
juosta tiheässä ruohikossa ja hävisi pensaikkoon. En nähnyt häntä enää,
mutta älysin, että hän oli pysähtynyt ja katseli nyt minuun jostakin.
Mikä ihmeen otus tuo olento oikein oli -- ihminen vai eläinkö?
Minulla ei ollut minkäänlaista asetta, ei edes keppiä. Pakeneminen
olisi ollut hulluutta. Joka tapauksessa ei tuolla olennolla, olkoonpa
se sitten mikä tahansa, ollut rohkeutta käydä minun kimppuuni. Purin
hampaani yhteen ja astuin suoraan häntä kohti. Kaikin keinoin koetin
peittää pelkoni, joka pani kylmät väreet selkäpiissäni kiertelemään.
Tunkeuduin valkokukkaisten pensaitten läpi ja näin hänen seisovan
kahdenkymmenen askeleen päässä, epäröiden katsellen minuun yli olkainsa.
Lähestyin häntä vielä parisen askelta ja katsoin häntä lujasti silmiin.
"Kuka te olette?" kysyin minä. Hän koetti vastata katseeseeni.
"Ei!" sanoi hän yhtäkkiä, kääntyi ja hypähti matkan päähän viidakossa.
Tämän jälkeen hän kääntyi alkaen taas tirkistellä minuun. Hänen
silmänsä loistivat kirkkaasti puitten hämärästä.
Sydän kurkussa täytyi minun kumminkin teeskennellä rohkeutta. Astuin
tyynesti hänen luokseen, mutta hän kääntyi taas ja hävisi hämärään.
Olin vielä kerran näkevinäni hänen loistavien silmiensä välähdyksen,
siinä kaikki.
Nyt vasta tulin ajatelleeksi, että oli jo hämärä. Aurinko oli joku
minutti sitten laskenut, ja tropiikin lyhyt hämärä oli tullut. Sainpa
kiirehtiä, ellen halunnut viettää yötä metsässä.
Palaaminen tuohon kidutusten taloon oli minusta varsin vastenmielinen,
mutta vielä pahempi oli mahdollisuus joutua pimeyden yllättämäksi
tuossa metsässä. Astuin siis sinne päin, mistä luulin tulleeni.
Pimeys yhä vain synkkeni, näin ainoastaan puitten latvat varjokuvina
kirkkaansinistä taivasta vasten, kaiken muun sulaessa muodottomaksi
joukoksi. Kuljin yli aution valkoisen hiekkamaan ja sen jälkeen läpi
erään pensasviidakon.
Heikko kahina oikealta puoleltani saattoi minut levottomaksi. Ensiksi
luulin sitä vain mielikuvitukseni luomaksi, sillä kun seisahduin, oli
kaikki hiljaa, lukuunottamatta puiden latvojen hiljaista suhinaa,
mutta niin pian kuin jatkoin matkaani, kuului kahina taas aivan kuin
askelteni kaikuna.
Pysyttelin poissa viidakosta ja kuljin pitkin aukeampaa maata.
Yhtäkkiä kääntymällä koetin yllättää takanani hiipivän olennon. Mutta
minä en nähnyt mitään, vaikka tulin yhä varmemmaksi siitä, että joku
minua seurasi. Lisäsin nopeutta ja saavuin hetken perästä muutamalle
harjulle, kuljin sen yli ja käännyin yhtäkkiä katsellen sitä sen
toiselta puolen. Harju piirtyi terävästi ja selvästi kirkasta taivasta
vasten.
Ja nyt näin muodottoman esineen nousevan harjulta ja kuvastuvan
taivasta vasten heti taas kadotakseen. Olin vakuutettu siitä, että se
oli takaa-ajajani. Ja tähän tunteeseen yhtyi epämiellyttävä huomio,
että olin eksynyt.
Toivottomasti hämmentyneenä kiiruhdin edelleen hiipivän olennon yhä
seuratessani kintereilläni. Kuka ja mikä hyvänsä olento sitten olikin,
ei sillä kuitenkaan ollut rohkeutta hyökätä kimppuuni, taikka sitten
odotti se sopivaa hetkeä yllättääkseen minut. Pysyttelin edelleen
tarkoin aukeammalla maaperällä, usein pysähtyen kuuntelemaan, ja
lopuksi päättelin kaiken olevan vain kiihtyneen mielikuvitukseni
tuotetta. Kun vihdoinkin kuulin meren kuohunnan, kiirehdin askeleitani
tuohon suuntaan, mutta kuulin samalla jonkun hyppivän viidakossa
takanani. Käännyin, mutta näin vain mustia varjoja, ja kun kuuntelin,
kuulin vain veren kohisevan korvissani. Luulin hermojen olevan
epäkunnossa ja mielikuvitukseni tekevän minusta pilaa ja jatkoin
päättävästi matkaani sinne päin, mistä aaltojen kuohunta kuului.
Hetkisen kuluttua puut harvenivat, ja saavuin matalalle niemelle,
joka ulkoni tummaan mereen. Yö oli tyyni ja kirkas ja tuhannet tähdet
kuvastuivat tummaan veteen, jota mainingit hiljalleen nostivat ja
laskivat. Vähän matkan päästä rannalta loistivat tyrskyt himmeinä
riutalta, ja lännessä näytti linnunradan hohde yhdistyvän iltatähden
kirkkaan keltaiseen valoon. Ranta jatkui itäänpäin, lännessä sen
katkaisi erään niemen selkä. Sitten muistin, että Moreaun talo oli
lännessä päin.
Oksa risahti takanani, ja minä kuulin kahinaa. Käännyin ja loin
katseeni tummiin puihin. En nähnyt mitään -- tai ehkäpä näin liian
paljonkin. Joka tumma esine näytti uhkaavalta. Seisoin paikallani
noin minutin verran ja käännyin sen jälkeen, yhä katsellen puita,
länteen päin. Heti lähtiessäni liikkeelle liikahti myöskin yksi noista
väijyvistä varjoista ja alkoi seurata minua.
Sydämeni tykytti kiivaasti. Näin nyt leveän lahden lännessä. Pysähdyin
taas, ja äänetön varjo pysähtyi myöskin, kymmenisen metrin päähän
minusta. Pieni valopiste loisti mutkan toisesta päästä, ja vaalea hieta
hohti himmeästi tähtien valossa. Tuo valopiste saattoi olla noin kolmen
kilometrin päässä ja päästäkseni sinne oli minun mentävä metsän läpi,
jossa varjot väijyivät.
Nyt näin selvemmin minua seuraavan olennon. Se ei ollut eläin, sillä se
seisoi pystyssä. Yritin puhutella sitä, mutta kurkkuni oli niin käheä,
etten saanut ääntäkään kuuluviin. Lopuksi sain huudetuksi:
"Kuka siellä!"
Vastausta en saanut. Astuin askeleen lähemmäs. Olento ei liikkunut,
se vain kyyristyi kokoon. Jalkani sattui kiveen. Tämä johti mieleeni
aatoksen. Samalla kuin herkeämättä katsoin olentoon kumarruin ja otin
kiven käteeni. Olento pakeni heti näin tehdessäni, menetellen aivan
kuin koira samanlaisessa tilanteessa. Panin kiven nenäliinaani ja
käärin sen ranteeni ympäri. Nyt laukesi jännitykseni yhtäkkiä, aloin
hikoilla ankarasti ja vaivuin maahan, kivi kädessäni.
Kesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi
päästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani
hiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.
Silloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta
hiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat
askeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni
kaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme
neljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon
lähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.
Juoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka
tulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan
harjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani.
Käsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin
aituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä,
kun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi
lingosta.
Kääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn,
ja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti,
eläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli
edelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.
En voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle
laineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta
talosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean
ulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan
tuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä,
kokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani
jonkun kutsuvan minua.