Lukittu ovi.
"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?" kysyi valkohapsi
Montgomeryltä.
"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen", vastasi tämä.
"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi -- tällä uudella
aineksella", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin.
Hänen silmänsä kirkastuivat.
"Senpä kyllä uskon", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin
ystävällisellä sävyllä.
"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa
uuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä
luottamukseemme."
"Olen käytettävissänne", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän
tarkoitti sanalla "tuonne".
"Olen ajatellut samaa", vastasi Montgomery. "Minun huoneessanihan on
ulko-ovi --"
"No niin", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä
jälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.
"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick,
mutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme
saarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari
Siniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa --
järkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä..."
"Ehdottomasti", sanoin minä. "Olisinpa aika hölmö vaatiakseni
luottamustanne tuntemattomalle."
Hän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.
Menimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti
sulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni
ovi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen
takkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni
kiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.
Seurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta
ei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli
raollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän
oven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton
mutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.
Tämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi
käyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin
ulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja
vanhoja kirjoja -- varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja
Rooman klassikkoja -- täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen
ulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.
"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa", sanoi Montgomery ja poistui.
Kuulin hänen sanovan "Moreau". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta
kun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä
aloin miettiä, missä olin kuullut nimen "Moreau" aikaisemmin.
Istuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli
jäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.
"Moreau?"
Ikkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista
miehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän
lukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen
koirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja
vikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.
Isäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin
taas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui
mieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En
koskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia
liikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni
muistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle
sanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä
silmäyksiä -- kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen.
Ihmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä
vika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn
omituinen palvelija oli minuun luonut.
Sama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen
tarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut
liikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni
pöydälle.
Yhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta
näin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä
ja hienon ruskean karvan peittämä.
"Aamiaisenne, sair!" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan.
Hän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.
Yhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: "Moreaun hirveydet", tai
petomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt
tuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen
oli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika,
Moreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi,
joka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen
mielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia
väittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä
hämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista
kasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut,
hänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli
assistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen
huomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman --
mikäli se nyt oli mikään sattuma -- kautta oli hänen kirjasensa tullut
kuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja
leikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.
Tämä tapahtui "kuolleena kautena", ja muuan taitava kustantaja,
tilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan
oikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut
tieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu
ulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin -- sanomalehtimiehen
esityksen mukaan -- häpeällisen julmat.
Olin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin.
Ihmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla
eläimillä.
Tunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua.
Seinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan
kuin sitä olisi pistetty.
Mutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että
hänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen
ajatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia
ja loistavia silmiä.
Mitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen
vivisektori ja nämä rujot ihmiset?...