Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.
Yöllä näin levottomia unia ampumisesta ja metelistä. Aamulla
herätessäni hieroin silmiäni ja kuuntelin yläpuoleltani kuuluvaa melua.
En aluksi muistanut, missä olin.
Kuulin yhtäkkiä paljaitten jalkojen astuntaa ja raskaitten esineitten
kolinaa, joita heitettiin sinne tänne, sekä ankaraa kahleitten
kalsketta. Edelleen kuulin veden kohinaa, kun alus kääntyi ja pieni
vihreänkeltainen aalto löi kajutan pyöreään ikkunaan. Pukeuduin
kiireesti ja nousin kannelle.
Noustessani rappusia näin punertavaa aamuruskoa vasten kapteenin leveän
selän ja punaisen tukan, ja hänen yläpuolellaan näin puman häkin
riippumassa puomiin kiinnitetystä köydestä. Eläin parka oli suunniltaan
kauhusta ja ryömi ahtaan koppinsa nurkkaan.
"Yli laidan kaikki!" huusi kapteeni. "Yli laidan! Kohta pääsemme koko
roskasta!"
Hän oli tielläni, joten minun täytyi koskettaa häntä hartioihin
päästäkseni hänen ohitsensa. Hän säpsähti ja kääntyi. Ei tarvinnut
kovinkaan tarkasti katsoa nähdäkseen, että mies yhä edelleen oli
humalassa.
"Hei!" huusi hän tylsästi, mutta sitten välähti hänen silmissään, ja
hän jatkoi: "Jaha, sehän on herra ... herra..."
"Prendick", sanoin minä
"Prendick? Eikös pirua. 'Suu kiinni', se on nimenne. Herra Suu kiinni!"
Hän toisti sanat, jotka olin hänelle sanonut edellisenä päivänä
Montgomeryn ja hänen väliseen riitaansa sekaantuessani.
Mutta en sentään ollut odottanut sitä mikä nyt seurasi. Hän viittasi
laskusiltaan, jonka vieressä Montgomery seisoi jutellen erään kookkaan
valkotukkaisen miehen kanssa, joka nähtävästi juuri oli tullut laivaan.
"Tuosta pois, penteleen herra Suu kiinni! Pois laivasta!" kiljui
kapteeni.
Montgomery ja hänen toverinsa kääntyivät.
"Mitä tarkotatte?" kysyin minä
"Pois laivasta, kirottu herra Suu kiinni juuri sitä minä tarkoitan.
Pois, ja heti. Puhdistamme laivan koko roskasta. Ja teistä myöskin!"
Tirkistelin hämmästyneenä häneen. Mutta sitten johtui yhtäkkiä
mieleeni että sitähän itsekin halusin. Ei todellakaan olisi ollenkaan
epämieluista poistua tuon raivopään seurasta. Käännyin Montgomeryyn.
"Emme voi ottaa vastaan teitä", sanoi Mongomeryn toveri päättävästi.
"Ette voi ottaa vastaan minua", toistin levottomana. En koskaan ollut
nähnyt niin päättäväistä ilmettä kenenkään kasvoilla.
"Kuulkaa", sanoin kapteenille.
"Pois laivasta!" huusi tämä. "Tämä laiva ei ole petoja ja ihmissyöjiä
varten, saatikka sitten vielä pahempia. Te poistutte laivasta ... herra
Suu kiinni. Elleivät nuo huoli teistä, niin menkää tuuliajolle. Mutta
joka tapauksessa te poistutte! Ystävienne kanssa. Olen sanonut tuolle
saarelle iankaikkisen aamenen! Olen saanut siitä kylläkseni."
"Mutta, Montgomery", sanoin minä.
Tämä lerpautti alahuultaan ja viittasi toivottomana päällään vieressään
seisovaan valkotukkaiseen mieheen, siten ilmaistakseen kyvyttömyytensä
auttaa minua.
Vetosin vuoroin valkotukkaiseen mieheen pyytäen päästä maihin, vuoroin
kapteeniin pyytäen saada jäädä laivaan. Kumpikin epäsi, ja Montgomery
oli vaiti, kohautellen harteitaan. "Te poistutte laivasta", sanoi
kapteeni. "Lakia on noudatettava, ja minä olen täällä laki."
Isovene, johon oli lastattu Montgomeryn eläimet ja tavarat, erkani
laivasta. Näin, että sen miehistö oli ruskeita, merkillisen näköisiä
miehiä.
Kapteeni ja pari miestä tuli luokseni peräkannelle. _Lady Vain_in vene
oli edelleen köydessä laivan perässä, vettä puolillaan ja ilman airoja
ja ruokavaroja. Kieltäydyin astumasta siihen, mutta he laskivat minut
väkisin veneeseen ja työnsivät sen kauas laivasta.
Vene ajelehti hiljalleen kuunarin luota.
Olin aivan pökerryksissäni enkä ollut uskoa tällaista julmuutta
todeksi, vaikka näin, kuinka alus purjeet pullollaan kiiti kauas.
Olin yksin puoliksi uponneessa veneessäni. Minun oli mahdotonta
päästä saarelle, ellei tuuli tai aallot minua sinne kuljettaisi.
Olin edellisistä kärsimyksistäni vielä varsin heikko. Ja nääntyneenä
kurjuudestani aloin itkeä, jota en ollut tehnyt kuin lapsena. Kyynelet
vuosivat poskilleni ja ääneen rukoilin jumalalta kuolemaa vapahtajaksi.