Kuunarin kaidepuilla.
Auringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme.
Montgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana
voidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki
pitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora
savupatsas kohosi päin pilviä.
Kapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja
minä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat
hiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.
Hän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä
tapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään
siellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu.
Katselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.
Minusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain
pelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin
oloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt
kohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että
sivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi
sinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin
kysymyksen: "Mitä hän noilla elukoilla teki?" ja minkä vuoksi hän ei
ollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli
eläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään
salaperäisyyteen.
Keskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme
ääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin
ajatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.
Mieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.
"Te olette pelastanut henkeni", sanoin hetken kuluttua.
"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne", vastasi hän.
"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa."
"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja
annoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut
jotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin
tehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi
pitänyt ulkonäöstänne, no niin -- missähän mahtaisitte nyt olla?"
Kiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.
"Joka tapauksessa kuitenkin --" alotin.
"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma", keskeytti hän. "niin kuin
kaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen
minä täällä nyt -- sivistyksen parista karkotettuna epattona -- sen
sijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon
kaikista huvituksista? -- Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että
-- yksitoista vuotta sitten -- menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi."
Hän lopetti.
"Niinkö?" sanoin minä.
"Siinä kaikki."
Vaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.
"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen
hölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt."
"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni...
Jos sitä tarkotatte."
Hän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden
päätänsä.
"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta,
että säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan
luottamustanne. Ellen ... niin?"
Hän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut --
totta puhuakseni -- kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen
ylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme
seisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn
merkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli
olkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.
Tämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin
äkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan
vieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän
valopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.
Silmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta
olento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka
olivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo
ilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn
sanovan minulle:
"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä."
Vastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän
toivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.
Yöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean
hohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen
seinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat
alkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan,
unentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.