Kummalliset kasvot.
Jätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi
rappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä,
oli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen,
niska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli
tummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea
ja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies
liikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen,
kääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.
Jokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen
mustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat
ulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta
suusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa
nähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä
reunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen
kiihottunut.
"Piru teidät periköön!" huudahti Montgomery. "Miksi hiivatissa ette
väisty?" Mustanaama astui ääneti syrjään.
Nousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi
paikoilleen hetkiseksi. "Teillä ei ole täällä mitään tekemistä", sanoi
hän hillitysti miehelle. "Paikkanne on etukannella."
Mustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:
"He ... eivät siedä minua siellä."
"Eivätkö he siedä teitä!" sanoi Montgomery uhkaavasti. "Mutta minä
käsken teidän menemään etukannelle."
Hän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun
ja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja
katselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon
tavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä
ja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin,
että olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet.
Jälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan
nostettaessa.
Montgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni
toisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita
olin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä
nyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko
kansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin
kuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty
suuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen
hyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma
ahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli
muutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana
keulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli
nahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies
ruorirattaan ääressä.
Tuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti
vetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko
oli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat
meitä.
Astuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko
kurjaa kantta.
"Onko tämä uiva eläintarha?" kysyin.
"Siitäpä näyttää", sanoi Montgomery.
"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko
kapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?"
"Niinpä luulisi, eikö niin?" sanoi Montgomery kääntyen.
Kuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton
mustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään
tuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään
raivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan.
Mustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti
punatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin.
Miesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan
raivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa.
Punatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta
näytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin
uhrinsa kimppuun.
Niin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery
kiivaasti. "Hiljaa siellä!" huudahti hän vakavalla äänellä.
Muutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.
Mustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei
kukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan
purra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit
kieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet
huudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän
huvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni
lähemmäs. Minä seurasin häntä.
Mustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän
hoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen
ja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.
"Kuulkaapa, kapteeni", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa
puhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, "tämä ei käy kuntoon."
Seisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen
juopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.
"Mikä ei käy?" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään
Montgomeryyn, ja lisäsi: "Palaneet sahanpurut!"
Nopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä
takintaskuihinsa.
"Tuo mies on matkustaja", sanoi Montgomery. "Neuvon teitä antamaan
hänen olla rauhassa."
"Menkää helvettiin!" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli
syrjään. "Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa", sanoi
hän.
Minun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun
hän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän
vain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.
"Kuulkaas kapteeni", sanoi hän. "Tuo mies on minun miehiäni älköönkä
häntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan."
Hetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. "Palaneet
sahanpurut!" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.
Huomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka
ovat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen
lopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin
myöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.
"Mies on päissään", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. "Suotta
häneen sanoja tuhlaatte."
Montgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. "Hän on alati
päissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi
matkustajiaan?"
"Laiva on minun", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään
häkkeihin. "Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!" Alus
oli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. "Kaunista joukkoa, hyvin
siistiä ja puhdasta joukkoa", jatkoi hän.
"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat."
"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua ...
te teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies... Luulin häntä
ihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä
takakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu
teille?"
"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista
paholaista."
"Paholainen hän juuri on -- pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää
häntä. _Minä_ en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä.
Ettekä _tekään_."
Montgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:
"_Te_ jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.".
Mutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: "Jos
hän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä
kannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä
mies _te_ olette sanomaan _minulle_ mitä _minun_ on tekeminen? Sanonpa
teille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja.
Minä olen laki täällä -- laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan
erään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä
tuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut
kuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja --"
No niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin
tämän hypähtävän päin kapteenia.
"Hän on humalassa", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. "Suu
kiinni!" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt
vaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä
rajuilman ylitseni.
Olin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin
humalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta
kuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin
nähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies,
oli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta
kehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että
olin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten
ollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti
kuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.