Ajatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä
olin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut
suustani irti.
"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli
_Lady Vain_. Siinä oli verisiä jälkiä." Samassa satuin katsahtamaan
käteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää
likaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.
"Maistakaapa tätä", lausui mies antaen minulle jotakin punaista,
jääkylmää nestettä.
Se maistui vereltä ja lisäsi voimiani.
"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri
matkassa", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla
äänellään.
"Mikä tämä laiva on?" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän
äänettömyyteni.
"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole
kysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen
itse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa --
hän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis -- on hukannut
sertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on
-- hän nimittää haaksipahaistansa _Ipecacuanhaksi_ -- mikä pirullisen
tyhmä nimi!"
Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä
ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun
"jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.
"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime
tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa
käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut
tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."
Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien
haukunta.
"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.
"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu
parhaillaan."
"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.
"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen
äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne
veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.
_"Kirottu ulvonta!"_ huudahti hän yhtäkkiä.
Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan
jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.
Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.
Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.
"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa
kertomuksenne."
Kerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin
harrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen,
riippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen
mieltään.
"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan", sanoi hän. "Tutkin
biologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan
radulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta
jatkakaa, jatkakaa -- kertokaa enemmän tuosta veneestä."
Täytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä
kauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen
haastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan.
Hän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta
hän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista
huvittelupaikoista.
"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin
kaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi ... raastoin voimani
loppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.
"Onpa nykyään kaikki toisin ... Mutta minun on mentävä tarkastamaan,
mitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa."
Yläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista,
että pelästyin. "Mitä tämä oikein on?" Huusin toveriani, mutta ovi
oli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän
ruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.
Päivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin
voimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä
aaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery -- se oli
keltatukkaisen auttajani nimi -- tuli luokseni, ja pyysin häneltä
vaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli
heitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän
oli kookas ja pitkä mies.
Hän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan.
Pukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.
Hän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä
ennen astuisi maihin.
"Minne?"
"Erääseen saareen ... jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole
nimeä."
Alahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että
heti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.