ja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef
seisaalleen.
"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin", kuiskasi hän
Klaaralle. "Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin
lähdemme".
Joosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä
tehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän
kovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.
Tuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi
naapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran
tuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi
tulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.
"Onko hän Teidän veljenne?" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä
punastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. "Hän ei
olekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette
tullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla,
sillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu?
Joka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin
minä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin
Te olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin -- katsokaapa vain
kuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi,
niinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla
on punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän
vaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa
häntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti,
-- mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet.
Hän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; -- hän sanoi,
että se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään.
Nyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon
vieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?"
Nainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä,
ikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät
salamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi
vieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen
sanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä
silloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin
vastustaa.
"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?" kysyi
Klaara vihdoin. "Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä
varmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne
yksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne,
jos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen".
Klaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin
luottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla
epätietoinen.
Kaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa
ja sanoi sitten:
"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne
istumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin
kaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu _yhteen_ ainoaan. Mutta
hänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä,
koristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos
hän vielä kauan jatkaa tuota..."
Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.
Entinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti
hän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.
"Minä en käsitä Teitä!" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. "Minä
en surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne
lahjoista kuin hänestä itsestään".
Kaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.
"Minun rakastajani?" sanoi hän äkkiä. "Minulla on vain kerran ollut
rakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä
keisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa
vanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me
purjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle
tänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan
laivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin.
Sen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska
minä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun
joku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita,
niin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon
tai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä;
mitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus
kuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin
minä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen
minä _Teitä_. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten
jokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset
kasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli
laivallamme matkalla Buenos-Aires'iin".
Nopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen
pöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä
puolilleen.
"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa", sanoi hän sitten niin
välinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista
elämänviisauttaan. "Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? _Hän_ ei ole
siitä vielä juonut".
Klaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista
hän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä
tyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.
"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja
miehiä, löytää mitään tyydytystä?" kysyi Klaara hetken vaitiolon
jälkeen.
"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä
olen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en
ole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun
vanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen
nähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen
sijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei
tarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni -- heille minä
jo kauan olen kuollut, -- eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka
mieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista.
Minä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan
pysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi
minulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin
pitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se
lakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo
jotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.
"Mutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä
minä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa
ajattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa _hänelle_ jotakin kiusaa!
Ah, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne
viiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies!
Hän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja
pari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis?
Teenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko
vihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän
olisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä
kuten Tekin".
Tällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo
ja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.
"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon,
jos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle", sanoi
hän nauraen, "mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä.
Toistaiseksi..."
"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa
kävelläksemme".
Kaunis tyttö nauroi.
"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä
pyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta
Te voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu
eräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni
istumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko
palvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä".
Joosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren
tämän poskille.
"Onko se pilaa vai totta?" kysyi Joosef Klaaralta.
"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama
mielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla
hänelle apuna tässä kokeessa -- niin ei minulla ole vähääkään sitä
vastaan".
"Minä kiitän", sanoi vieras ja nousi. "Jos siis suvaitsette herraseni,
niin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän
hänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana," huusi
hän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli
vetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun
kultaiset nauhat loistivat.
Sanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien
katoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan
käyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän
huomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi
tuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän
lukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut
kuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas
kuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut
vieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä,
ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen.
Olihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani
kaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset
silmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon.
Ja nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään
ollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta
silmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua
välttämättömyyteen kuten minunkin!
Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa
viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi
vapisevan nais-sydämen!
Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden
viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli,
juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat
silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain
surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut
autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan
ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä
kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää
palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen
liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta
poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua,
joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni:
"Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta?
Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"
Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta
kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka
oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä
aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron
"havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta
päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset,
oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja
kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan
villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden
seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin
niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa
alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin
hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin
neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina
soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes
suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois
näyttämöltä.
Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt
kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin
jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei
varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu
pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli,
kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?
Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen
uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef --
voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse,
joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta,
että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä"
kohteli Joosef häntä -- mitä se tuota naista liikutti?
Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota
kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai
tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä
kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään
uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja
elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta,
voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?
Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen
kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään
vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on
mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja
sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta
sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää,
jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet,
viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.
Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen
käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa
julkeasti silmiin.
"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen
alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme
kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee
tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen,
joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa.
Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten
täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän
ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en
voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet
vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää
aivan tykkänään unohtako minua!"
Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän
oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet
ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä
oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas
ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet
yhteenpuristettuina.
Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef
äkkiä ja katsahti saliin.
"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.
"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit
appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"
"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin
epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat
myrkytetyt!"
* * * * *
Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi
keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä,
että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä
käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa
käyntiään.
Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.
Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella
niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.
"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään
kadotan sinut tuonne joukkoon".
"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella
kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".
Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin
he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää
mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi
Joosef äkkiä:
"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?"
"Kuka?"
"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären
näköinen".
"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä
muuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin
polkuhintaan".
Älä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen
ulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten
nytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun
minä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen
tulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.
"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon
hengestä ja luonteesta".
Mies pysähtyi hetkeksi.
"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei
hän enää voi siitä nousta?"
"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen
panee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet
tottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat
minua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää
muististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt".
"Tule!" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen
käsivarteensa. "Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä
vuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että
tässä pimeydessä eksyn tieltä".
He kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka
valaisi portaita ilmotti, että "Schiller"-laivasta oli iltapäivällä
tullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän
laatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille
jättänyt ja saanut niistä kuitin.
"Hyvä on!" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän
näytti ajattelevan vallan toisia asioita.
Heidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef
kulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi
itsekseen jotain säveltä.
Tämä vihellys nostatti Klaarassa -- hän ei tiennyt miksi -- hyvin
tuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.
Joosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. "Suo anteeksi", hän sanoi,
"minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää".
Hän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi
kasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.
"Mikä sinua tänään vaivaa?" tiedusteli Joosef huolestuneena. "Sinä olet
niin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?"
"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti".
"Ja _vaikkapa_ se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä
synnistä, rakkahin?"
"Joosef!" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen
puoleensa "Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta
minulle _sitä_! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se -- ja sinä voit
noin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!"
Joosef katsoi häneen kummastuneena.
"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti,
"huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se
vavahtaa niin omituisesti..."
Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa
edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran
seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän
hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.
"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä -- minä jään vielä
valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää
yötä ja tule pian terveemmäksi!"
Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi
nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät
paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä
innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan
katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui
nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan
kynttilänliekkiin.
* * * * *
Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon
salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine
seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää
tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa,
millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen,
jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain
englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen
niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta
toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli
hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten
kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa
auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään
Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin
umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä
jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan
missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.
Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja
nopeammin kuin tavallisesti -- he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä
alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu
vastaan -- nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan
unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan
ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno
on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme
suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä
etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".
"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena
tässä asiassa?"
"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan.
Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani
heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen
ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on
minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan.
Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta..."
"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin
tarkka", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä
loi katseensa maahan. "Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi;
ei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen
minä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin
sulanut".