vaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!"
Hän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.
* * * * *
Tunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona
kuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran
tuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta.
Silloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä
kuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen
askeleitaan.
Vihdoin -- kello oli juuri lyönyt viisi -- pysähtyivät vaunut
ravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin
askelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran
istuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje.
Klaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista,
ikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.
"Vihdoinkin olen täällä!", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen
etäisimpään nurkkaan. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon
vaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin
rehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin
_meikäläiset_. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan,
kunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut
sinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla
on vielä kirjoittamista?"
Joosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen
kasvoillaan heloitti vaihteleva puna.
"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?" jatkoi hän, kun hän ei
heti saanut vastausta.
"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut".
"Minulleko?"
"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai _jos_ palaisitkin,
et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle
kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa,
että olisi turhaa etsiä minua".
"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä..."
"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden,
kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen
tarkkaan punninnut -- aikaahan sinä olet minulle suonut -- on parempi
siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska
kirje kerran on kirjoitettu -- kas tuossa, lue se! Minulle olisi
katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa
lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan
luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin
omituisen ambran ja santelipuun tuoksun -- huomaathan, että on turhaa
valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".
Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä.
Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein,
kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:
"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten -- hyvästi!"
Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut.
Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:
"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko
takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet
lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on _minun_ lähdettävä. Minä tiesin sen
jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli
tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta
jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni
sinut _kokonaan_ omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä
olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja
ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia.
Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi.
Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on
minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen
onkin tuskallista -- mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu
vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet
pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin
juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö
toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla
kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin
kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?
"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää
elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua
koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen
voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana
elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa
niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä
kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen
toipumistani.
"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi
mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia
muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan
sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen
sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan
itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja
puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. _Sen_ minä suon sinulle; siihen
tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja
sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.
"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin
nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi,
etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä
minä tuskin..."
Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.
Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä
tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta
käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen
tajuun.
"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko
antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin --
sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän
ijäksemme".
Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui
hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain
ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.
"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken
loppua? Klaara, Jospa ajattelisit... kunpa vain tahtoisit kuulla minua
ennenkuin työnnät minut luotasi... enkö jo eilen sinulle tunnustanut,
_ketä_ hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni,
ellen vielä kerran olisi noita kasvoja..."
"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi,
niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole
kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi,
liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja,
esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei
enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa -- olisin sen
sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut
--: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain
kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä.
Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta
itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä,
kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja
heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen
kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin
kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää
voisi hengittää... ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin
sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan
pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta
pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä _ihminen_ voi toiselle suoda olet
sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".
Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran.
Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef
syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla,
puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.
"Klaara, -- rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda
vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö
varjoakaan toisesta tunteesta -- mutta sitähän sinä et itsekään usko!
sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan
tyrmääsi ja minä..."
"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei
milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi!
Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua
suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme
meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi
omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on
vallan toisin, että minä _rakastan_ sinua, _rakastan_ kurjan, vanhan
sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain
rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä
ja välinpitämättömänä -- kuinka sanoikaan tuo vieras? -- kunnioittavana
kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi
minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy
valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja
sentähden lähde sinä heti laivalle, -- ja minä... minä jään tänne!"
Joosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut;
rauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.
"Hyvä!" hän sanoi. "Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista,
jota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää
vapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä
minun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä
voi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä
huoneita. Sinä et voi minulta kieltää..."
"Joosef" keskeytti Klaara hänet, "sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä
teet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut,
kaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä..."
"Mitä vanhasta romusta!" huudahti Joosef kiihkeästi. "Nyt kun minä
taas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka
kauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat
rauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen
asti -- Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset..."
Klaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi,
jos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä --
saksalaisella maaperällä -- niin vaarallisessa läheisyydessä...
Hän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.
"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä", sanoi hän ja yritti hymyillä.
"Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut
ja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen
pieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet
oikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme
elämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin
sinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen...!
Mutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule!
Soita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun
alas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta --
minä olen täällä liiaksi kärsinyt!"
Joosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen
syleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten
Joosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän
kuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.
Tunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla
laivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä "Schillerin" kannelle.
* * * * *
Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella
jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä
satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä
hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän
ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän
mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi,
ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi
tulee hän voimaan paremmin.
Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi
tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain
meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja
huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei
sitä kuitenkaan huomannut.
Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää
joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä.
"Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä,
"ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt
uhrauksia... ja... olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi
päiväksi, oletko?"
"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella
juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi
luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.
Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin
kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista
seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi
Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja
katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot
tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät
kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi
korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja
ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle
tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden
puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.
"Kiitän sinua Joosef, -- kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei
tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu
unessa.
Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi -- ihanasta, nuoresta ja
kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja
joka tuoksui ambralta.
* * * * *
Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut
vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli
tyhjä.
Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi
päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.
Hän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.
Aurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi.
Kaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen
raikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.
Nuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä
jälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan
vääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa
mahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten
paluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.
"Se on mahdotonta, herra", oli vastaus, "kaikki hytit ovat täynnä.
Rouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen
osastolla..."
Nyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut
kysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi
korvallistaan ja sanoi:
"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen,
kun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs
rouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi;
hän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin,
sir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi
kajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä
myöskään tiedä..."
Sana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli
ääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.