tarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta
irtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut
ollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut,
oli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana
kaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita,
kyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi
niistä varustaa uuden talouden. Hän oli "joka tapauksen varalta"
-- kuten mies punastuen sanoi -- alkanut pakata näitä tavaroita
pariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan
kirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla -- ottaisiko ne mukaan
vai myisikö -- jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi
päästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi
koneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista?
Muuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta
mukanaan olkia meren yli.
Puhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan
ja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun.
Mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli
vain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet
kaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka
sijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran
välissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa
puutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli
siihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan
vieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.
Mies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti
vaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas
luottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.
Miehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista
oli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno
nuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja
ymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot
taas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.
Siten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät
varjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei
oikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli
lämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään
olkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli,
kun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että
toinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. -- Nainen kysyi eikö hänkin
ota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui
kysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä
serkku-vainaansa tekotukassa.
He söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä.
Tämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia
sitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten
selittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa,
ja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset.
Kun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön
silmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn
kyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti
vihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää
näyttäytynyt.
Tämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen
tästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti
että hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella
uskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli
omituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet
siinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet
niistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin
omantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui,
että päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi
kaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin
katselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin
kuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan
jyrinä säikähdytti heitä.
"On tullut myöhä", sanoi Klaara. "Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen,
ett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman,
sillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka".
"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte
levätä. Saammehan kysyä".
Mies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli
nyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui,
ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja
johdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien
lomitse talolle. -- Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään
huoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti
kaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja
kappale linnaa.
"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa", sanoi isäntä ja poistui
jälleen nopeasti toisten vieraitten luo.
Kumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat
tulleetkin.
"Täällä on kylmä!" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman.
Hänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi
otsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.
"Kuinka omituista on elämä!" jatkoi hän itsekseen. "Tuolta ylhäältä
katselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin
olisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä
katselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta
linnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia."
"Klaara", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, "Te olette
vieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai
täytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?"
Puhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin
viime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.
Klaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten
vehreyttä.
"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella
nuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta
isänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi
huomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori
kreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt
meidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla
ole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt
ymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen".
Mies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää
puolestaan Klaaraa tästä ilosta.
"Ja nyt?" kuiskasi mies.
"Ja nyt -- nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa
yksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se
on ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, _toinen_ ainakin.
Mutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain
neljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole
niin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento
olen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin
tunnettu elämä, johon minun täytyy palata -- tuhat kertaa enemmän se
kauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä
minua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön
aikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin,
löydätte minussa uljaan matkaseuralaisen".
Mies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla
vastapäätä toisiaan.
"_Matka_seuralaisenko vain?" sammalsi hän. "Eikö muuta?"
Ei tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän
toverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen
käsivarsiin.
* * * * *
Kymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä,
joita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän
ulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan
tällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia
ulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu
päässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset,
heleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava
musta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat
hymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi
näöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta
vanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin
mustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle.
Mutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se
vastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja
käytöksessä.
Nuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen
korkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi
pitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti,
kuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä
palasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa
tai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti,
kuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin
runsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja
olla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta
muutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: "he loistavat". Ja
kuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa "Medoc'ia",
josta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. "Loisto"
hänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa
huumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino
oli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.
Hän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla
kädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään
huomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen
kulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen
uupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan
eteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa.
Molemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät
oikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.
"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on --
ja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se
sopisi sinulle luultavasti hyvin".
"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän
tiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin
kärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun
kustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet _toiselle puolelle_, jolloin
voin itse ansaita elatukseni."
"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!" lausui Joosef hyväntahtoisesti
nauraen. "Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos
me olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää
yhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei
varmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon
luottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen ".
"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!" sanoi Klaara tuskin
kuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.
"Minusta olisi se myöskin hyvä", jatkoi Joosef hetken kuluttua,
"vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka
rikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen
kirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet
perinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että
kreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis
olisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän
suureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä
niin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan
englanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta
minä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät".
"Minä näen liiankin hyvin!" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti,
kietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi
paleltanut.
Joosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen
kainalostaan.
"Oletko sairas?" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. "Mikä
sinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin!
Mikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla... kun juuri
olemme niin hupaisesti aterioineet... ja nyt tämä ihana kävelyretki
vilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä... Minä en ymmärrä
vähääkään tuosta kaikesta!"
"Suo anteeksi!" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään.
"Se oli vain kohtaus -- sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän,
kun sitävastoin sinulla on kevyt -- ja minä olen niin heikko ja tyhmä;
lausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen
-- sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta
palkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin
käyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala
katkeroittako elämääsi!"
"Ei!" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti
jälleen käsivarrelleen, "kerro minulle kaikki, minulla on siihen
oikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee
jakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen
lausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun
itseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin
ota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä;
meidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin,
että sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä
ihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan
jätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta
kuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut
viisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut
meitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku,
että me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin
edellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa
ja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika
huomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin,
vaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö
kaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse
tuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat".
Klaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.
"Sinä olet hyvä, Joosef!" kuiskasi Klaara. "Ole vain kärsivällinen
minulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!"
He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä
kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin,
niin kutsutulle "Hamburgin vuorelle", jossa, kuten tietty, harva se
talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin
hyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja,
teatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä
sekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken
säätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa
kuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli
maitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät,
jotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden
vuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista
lainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen
edessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka
iltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa
käheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin-
ja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin.
Klaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu
olisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt
häneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset
silmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet
kasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä
näköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.
"Sinä olet varmaankin uuvuksissa", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että
hänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. "Tämä
kansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä
minä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi
melua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin
hiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman
säädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä
sisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten
kansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme
kuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja
sitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein
kunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä".
Klaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti
hieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin
silmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen:
pariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja
erääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena
ihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.
"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan," sanoi Joosef
nauraen. "Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko
vain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me
olisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua
siihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen".
Sillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt
ihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan
erään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin,
josta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka
perällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla
seinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut
aitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja
tuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin
täynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien
tavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien
yläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin
näki punaisten kaasuliekkien säteilevän.
Kun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti
tilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua,
jonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin,
ei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja
laivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin
vapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo
esiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin
huumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:
"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan".
Joosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi
tapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa
vastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.
"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi", sanoi Joosef. "Heti kun minä tapaan
viinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta
kaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän
pöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen
vieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi
saada istuutua edes viiden minuutin ajaksi."
Hän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon
läpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit.
Siellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä
rinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli
kaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina.
Yksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni,
hienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu
kolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla
nauhalla.
Kun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin.
Kaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas
kääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. "Paikat
eivät näy olevan joutilaat", sanoi Joosef hieman hämillään, "mutta
ehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän
seuralaisenne saapuu".
"Pyydän, tehkää niin hyvin!" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa
tuolilta ja ottaen hatun toiselta, "käyttäkää kernaasti tuoleja
levätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei
ainakaan".
Tällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä
meluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi
hyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu
kasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin
läpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa
istuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti
niin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet
laulajattaren esiintymistä eikä laulua.
Ne olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa
huomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan
muidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat
posket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka
alapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat
hienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora,
pieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen,
ei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet,
valkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen
väriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen
värittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan.
Pikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili
monta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista
kaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin
kuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli
opaalisydän.
Sillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä
englantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat
kuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut
ilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan.
Klaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko
esiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella
arvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas -- hän ei
voinut selittää miksi -- tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen
vaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota
oudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten
eläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin
lintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.