todellakin heidän välilleen tulitikun pieni sininen lieska, ja heti
senjälkeen paloi kynttilä.
"En voi muuta luulla, kuin että Tekin asutte tässä ravintolassa ja
että olette erehtynyt huoneestanne", sanoi nainen nyt aivan tyynenä
ja pontevalla äänellä. "Huomenna on kyllä aikaa jos Teillä on minulle
vielä jotakin sanottavaa."
Hän odotti, että mies anteeksi pyytäen nyt lähtisi. Mutta tämän
epävarma käytös oli äkkiä kadonneet. Vain yhden askeleen hän perääntyi
ja jäi sitten rauhallisesti seisomaan, nojaten erään suuren kaapin
ovea vastaan ja lausui kunnioittavasti, mutta samalla vakaasti kuten
ihminen, joka ei hevillä ai'o luopua päätöksestään:
"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla
on Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis
puolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä
huomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas
raahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt
pujahtamaan käsistä.
"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut
rangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa
merkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin
kahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin
kuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin
viilata, vaan en kokonaan viskata menemään.
"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä,
-- vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä
myöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein
neitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut... kunpa tietäisitte,
mitä minussa liikkuu... nämä myrskyt... nämä tukahdetut tuskat ja
samalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät
useinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia..."
Nainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran
niitä katsoisi.
"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole
Teidän -- Te olette -- _pappi!_"
Mies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti
kynttilän liekkiin.
"Kallein neitiseni", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, "älkää
tuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt.
Minä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti
luokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta
seminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen
kreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen
juttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että
kaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on
kielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä
maaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja
väkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka
sai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan
kömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta
tästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän
ei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla
velvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti:
minun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut
minut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut,
katkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän
tuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi
oikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle.
Siellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani
kauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja
rakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin
tämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja
iloitsin, kun ne vuotivat verta, -- siis kuten Tekin, ja jota Te
piditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en
tuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki
arvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt
naimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet
saanut.
"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain
jälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut,
kasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen
vapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena
joissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja
laiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni
vihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi
tekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää
tuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse
olemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei
missään ystävää -- ystävätärtä, -- ja kuitenkin täytyy olla nuori
ja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos
kaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle
kirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa -- hän aivan
häpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen
vaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole
päästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni
kiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten
juomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.
"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra
otti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän
silmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla
hänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa
esineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei
rangaistusaikani -- Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään --
jo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään
kirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni
ja itsessäni autiota ja tyhjää -- ja kummituksia, jotka vaivaavat
minua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä
pyhimys. Jumalani... kunpa voisin Teille kuvata... mutta ei! Te ette
ole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi
toisten kurjuudella!"
Mies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja
tuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella
äänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen
luokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet
levottomaksi.
"Surkuttelen Teitä todellakin", sanoi nainen vihdoin. "Teidän elämänne
on vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut
tämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle -- miksi ei kaikkea tätä
huomenna..."
Mies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.
"Neitiseni," sanoi hän kiihkeästi, "olkaa vielä kymmenen minuuttia
kärsivällinen... minun on vaikeata -- huomaan sen kyllä, -- olla
näyttämättä mielipuolelta silmissänne... ehkä sitä jo puoliksi
olenkin... sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei
kadota järkeään, -- tunnettehan tuon sanan... no niin, olemme
päässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä
parannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja
_jos_ löytyy sallimus -- suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä
epäillä Jumalaani! -- Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan
suutu, jos vedän luokseni koko käden.
"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus... jo ennen kuin kävelimme
joen rannalla... ja sitten... Teidän jokainen sananne on vahvistanut
minua uskossani... ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi
pelastuksen... pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen
tehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä
luonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni
häneltä Teidän huoneenne numeroa?"
Nainen punastui kovasti. "Jumalani", sanoi hän, "sitä en ole
ajatellutkaan. Tosin... mitenkä Te olisitte huoneeni muuten
löytänytkään? Ja nyt... nyt tiedetään koko talossa, että Te olette
luonani... oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta...
niin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!"
Hän nousi ja tarttui kynttilään. "Joko Te jätätte minut hetipaikalla,
tai pakotatte minut lähtemään huoneesta..."
Mies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla
ja vei hänet takaisin sohvalle.
"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä,
jolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt
nimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että
eräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen.
Minut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan,
ei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä
olen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki
mieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä
tässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen
pienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun
päälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut
aavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun
runoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava
ajatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani.
Ja silloin opin tuntemaan Teidät -- myöskin ihmiselämän, joka
tulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan,
elämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa -- ja silloin
huusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea
tyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä
auttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää,
joka on hänelle sukua ja samanarvoinen -- oi, kallein neitiseni, kun
niin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että
liian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten
tuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne
ja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden
ilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään
ollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut
aavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni
Teille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne
vapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos
vain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun
tiedätte, kuka olen!"
Puhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä;
hänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat
suunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.
Uurre suupielessä vavahti huomaamatta.
"Te olette järjetön!" sanoi hän hiljaa. "Tahdotteko uskotella minulle,
että olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään
voi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia
myöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella,
Te ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut
uskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin
ohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin -- vaikkapa suoraan
aarniometsiin..."
"Ja miksi ei aarniometsiin?" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui
vihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois.
"Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole
rakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa,
en edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin
ihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte
nuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön
kuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet
joka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt --
eikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte
-- ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia
ja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme
samalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän
pakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni
kanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin,
ja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä
ilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä
tulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa
minun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te
olette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen
kulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori,
kyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain
voisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen
kanssaan kuolemaan saakka...!"
Puhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti
pulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin,
silmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa.
Usean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän
piti omassaan, oli kylmä ja kostea.
Hän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli
hän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja
koetti katsoa hänen kasvoihinsa. "Klaara", huusi hän rukoilevasti,
"olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti -- Te ette tahdo mitään tietää
minusta..."
Äkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen
liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta
mies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.
"Mitä Te teette?" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. "Nouskaa...
ette ole järjissänne... jos joku tulisi... jos löydettäisiin Teidät
polvillanne edessäni... Teidät, pappi... oi, Jumalani, ettekö
Te ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta,
kymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän
asemanne -- täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? -- en sen
tähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana -- sitä
tehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi -- mutta kuka poistaa Teistä
vihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne?
Ja kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä -- kenen tähden tekisitte
sen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te,
lohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan
syntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen
vakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä,
mitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen".
Mies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä
polvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi
tanssimusiikki yhä.
"No hyvä", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, "varmaankin
se on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä,
että _heti_ teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun
huomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut,
olemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme
alle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein
järjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden", -- puhuja
nousi maasta makaavasta asennostaan -- "ja nyt päättäkää. Kello puoli
yksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla
Hamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa
määräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis
kukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne,
kuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan
matkaamme vapauteen ".
"Minä en estä Teitä", lausui puhuteltu koleasti. "Tehkää, mikä on
puolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä...
voitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin
Te? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut
sanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin
sillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en
ainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt
innostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona
jaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole
luotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen
pikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä
olet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan
kahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi -- ja se on sinulle oikein!"
Nainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja
hengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.
"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt?
Siitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne
uskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni
turhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta
saisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär,
mitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän
kyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo
ihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä --
Teidän asemassanne -- vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut
etsinyt..."
"No hyvä!" katkaisi mies puheen. "Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta
vain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna,
päivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt
kaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran,
vaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en
pakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt
Teidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä,
ja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta
tulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?"
Mies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei
nainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies
kunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli
pyytänyt.
Sitten hän jäi yksin.
* * * * *
Hän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten
vaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka,
mutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa
ikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen
aamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi.
Vasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän
nyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä
torimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti
sikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen
takaisin.
Noustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli
unettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli
väriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen.
Hän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri
tukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat
hiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän
oli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi.
Laukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja
samalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli
siksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut
mukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa
se sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta
ja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan
juhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita
vaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun
musliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi
hänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine
nauhoineen.
Renki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut
tuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata
yksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja
tuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.
Näin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.
Puoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka
jäi seisomaan vastapäätä "Kolmea kypärää" ja tarkasteli vastapäätä
olevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä
ikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa
ja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa
jäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää
aikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.
Hänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian
ahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä
nyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina
ostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen
musta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin
katselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle
eikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet
olivat puserretut lujasti yhteen.
Hän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa,
kun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä.
Hän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla,
joka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja
teeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan
tyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän
ja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan
lausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja
nainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa
puvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja
kysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen
vastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän
hajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään
linnanmäkeä alas.
Nainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle,
että hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla
ylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi
vasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä
enemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja
kysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.