kokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse
siitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin
luultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.
"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä
murhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi
yhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen
on siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen -- mutta miksi
ajatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa."
"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista,
jossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin
toinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee
kirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen,
jott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:
"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän
kaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut
pakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas
väittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten
tähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme
ja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta.
Kun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka
oli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla
sivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta
juoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme,
poltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi
yhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli
leikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi
tätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin
mieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta
minun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.
"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että
kapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa,
pyytänyt kättäni.
"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä
oli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin
voinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa;
silloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia
seuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä
palveluksesta.
"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään
tälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi
luonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla,
suostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa
ja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti
päätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja,
jotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun
ne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet
meidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan
olin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa
isänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt
päästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian
kiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.
"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes
usko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen
kyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut
rohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei
ollut saatavissa.
"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää
koskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa,
ja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta
siitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää
kouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan
pois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani
siskoani.
"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni
oli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten
selittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja
uhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin
hieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä
sitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset,
näytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa
pysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi
kotiin tukemaan häntä isää vastaan.
"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää
puhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle,
kun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen.
Minä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten
ennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.
"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain
suoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan
kanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä
syypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä
kuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman
mukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos
jollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne
paremmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset
siteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei
isä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja
menevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset
voivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa,
että ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä
hyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.
"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta
ajattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli
kartettu -- hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun
häntä yhä vähemmin kunnioitettiin -- ei häneltä näytä mitään puuttuvan:
ei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis'
Landolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla _siellä_ ole mitään pidäkettä
eikä lohtua ja minun oppilaani -- Tehän tiedätte kai kokemuksesta,
miten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa
pitää nuorena ja hilpeänä'.
"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä
ja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi
hämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja
vavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi
antoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo
olento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen
äänensä ja pään liikkeet -- mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt
olennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata
vuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä
voisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.
"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi
nainen äkkiä penkiltä.
"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta
yhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen
kuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille
sydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut
minua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua
ihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule
näkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle
tuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan,
kuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun,
vaikka ei _häntäkään_ lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä,
tuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka
ystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin
todellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'
"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi
pilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen
arvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti.
Naisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja
että hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata
tämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi
väsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.
"'Kuinka kauaksi aikaa aijotte jäädä tänne, neiti?' kysyi mies.
"'Minä en tiedä vielä itsekään. Minulla on täällä asia ajettavana, jonka
ehkä jo huomenna voin toimittaa tehdessäni erään vieraissakäynnin,
mutta se voi pidättää minua joitakuita päiviäkin. Kun kerran olette
kuullut pitkän otteen elämästäni, niin kerronpa vieläkin. Kuten jo
sanoin Teille, kuoli tuon linnan vanha kreivi joitakuita kuukausia
sitten. Niin kauvan kuin hän eli, voi isäni olla varma eläkerahastaan.
Nyt minun pitää huomenna persoonallisesti mennä tapaamaan nuorta
kreiviä ja antaa hänelle anomuskirja, jonka isäni on kirjoittanut,
ja samalla suullisesti koettaa saada kreivi taipuvaiseksi myöntämään
tuon mainitun eläkesumman. Todellakin kaunis tehtävä minunlaiselleni,
kuten arvaattekin. Olisin tahtonut, että sisareni olisi ryhtynyt
tähän diplomaattiseen toimeen. Mutta kun hän ei enää ole kyllin
'kaunis' voidakseen ulkomuodollaan vaikuttaa ja kun muutenkaan, mitä
viisauteen ja kestävyyteen tulee, isä ei oikein luota häneen -- hän
on vielä yhä 'lapsi', ja isä antaisi hänen vieläkin kulkea lyhyessä
hameessa -- sain minä taas uhrata itseni. Se ei tosin ollut mikään
raskas uhri. Pari päivää vapautta, toisia kasvoja -- ikäänkuin
kahlekoiraparka, joka kerrankin pääsee vapaana juoksemaan metsiä ja
ketoja. Minulla ei senvuoksi olisi mitään sitä vastaan, vaikka nuori
kreivillinen herrasväki, kuten matkalla rautatiellä kuulin, nykyään
olisikin hallintokaupungissa ja vasta muutamien päivien perästä olisi
odotettavissa. Saisinpa silloin kerrankin juopua raittiista ilmasta
ja vapaudesta, juosta itseni väsyksiin omin päin täällä, jossa tunnen
jokaisen polun ja tien ja unohtaa, kuinka paljon vettä on virrannut
tuossa virrassa kaupungin ohi senjälkeen kuin viimeksi olin siinä
uimassa.
"'Te olette tullut hyvin vaiteliaaksi. Olen ehkä liiaksi laverrellut.
Mutta te olette itse syypää jaloine tarjoumuksinenne auttaa minua. Jos
_minä_ olisin saanut perintönne, mitä minä sillä nyt tekisin? Kymmenen
vuotta sitten olisi pelastuminen ollut mahdollista.'
"'Ja mitä Te silloin olisitte tehnyt rahalla?'
"Toisen puoliskon olisin antanut isälleni ja toisella olisin päässyt
lähtemään Ranskaan, Italiaan tai vaikkapa yli merenkin. Olisin silloin
ollut kyllin nuori luodakseni itselleni inhimillisemmän elämän kuin
meidän nurkkakunnassamme on mahdollista. Jos minulla olisi ollut hieman
vapautta ja henkistä toimintapiiriä ja ennen kaikkea jonkun verran
rahaa, olisin minä ollut kyllin kaunis lopultakin löytääkseni sopivan
miehen ja onnelliseksi olisin hänet kylläkin tehnyt. Minussa on vähän
avuja, mutta vielä vähemmän vikoja. Se joka minusta pitää, voi hyvin
kanssani elää. Useilla naisilla heidän kehuttu rakastettavuutensa ei
ole muuta kuin että heillä on, mitä toivovat; he olisivatkin todella
paholaisia, jos he sittekin olisivat tyytymättömiä ja kiittämättömiä.
"Kuinka olisinkaan tahtonut tehdä perheelle, joka olisi ollut omani,
kaikki miellyttäväksi ja kodikkaaksi! Mutta nyt ei sellainen olisi
ajateltavissakaan kaiken maailman aarteillakaan; sentähden voin niin
rauhallisesti puhua kaikesta minkä olisin tehnyt. Jos Jumala on kyllin
julma pitääkseen minut yhtä terveenä kuin tähänkin saakka, tulen
pian viettämään 25-vuotista opettajariemujuhlaani. Silloin vanhemmat
kunnioittavat minua jollakin lahjalla, ja oppilaani tulevat äsken
pestyissä rippivaatteissaan laulamaan jonkun virren ja lausumaan runon,
ja kun sitten olen vielä kymmenen vuotta harjoittanut opettajatointa,
kannetaan minut jonakin kauniina päivänä sinne, missä muutkin hyvät
ihmiset lepäävät hukkaan menneestä elämästään. Ken sitten lukee
puisesta rististä haudallani tuon kauniilta sointuvan nimen 'Klaara
Landolin', ei varmaankaan aavista, mikä tyytymätön vanha neiti tämänkin
kummun alla lepää, odottaen ylösnousemusta ja samalla elämänsä
arvoituksen ratkaisua".
Tämän kaiken lausui puhuja vallan hilpeällä äänellä; hänen silmänsä
loistivat ikäänkuin hän olisi kertonut hauskimpia juttuja, ja ryppykään
suupielessä ei vavahtanut tässä epätoivon huumorissa, joka hänestä
virtasi.
Mies arveli, että hänellä mahtoi olla erinomaisen voimakas ja tavaton
sielu, joka niin rauhallisesti voi katsella kohtaloaan kasvoihin.
Vaistomaisesti hän veti hänen käsivartensa lujemmin itseensä, ikäänkuin
hän olisi tahtonut vakuuttaa veljellistä myötätuntoaan. Nainen ei
näkynyt tätä ollenkaan huomaavan.
"Tulee vielä levoton yö", jatkoi hän hetken kuluttua. "Jos me olisimme
kumpikin juhlapuvussa, esittäisin, että lähtisimme häätanssiaisiin
'Kolmeen Kypärään'. Musiikki tietysti kuuluu koko talossa, ja ainahan
järjestetään pienet tilapäiset sivutanssijaiset. Tällaiset häät --
luulisin sortuvani mieluummin! Olen nähnyt morsiusparin; yksi noita
tavallisia rahanaimakauppoja, jossa ahnas hauki armosta nielasee
ruman kultakalaraukan, syötyään jo sitä ennen useita muita ja ollen
nyt jo enemmän kuin puol'kylläinen. Kuinka usein olenkaan ylistänyt
itseäni onnelliseksi köyhyydessäni! Tytölle ei mikään ole alentavampaa
kuin joutua naimisiin rahan tähden. Vastakohta, että esimerkiksi
miljoonan omistaja ostaa köyhän kaunottaren, ei ole puoliksikaan niin
häpeällistä. Silloin mies kuitenkin osottaa, että naisen persoona on
hänelle arvokas, vaikkapa naisella olisikin jotain vastaansanomista.
Kaikkein paras on kuitenkin olla, kun ei ole rikas eikä kaunis; silloin
ainakin on vapaa kiusauksista ja voi huoletta tanssia toisten häissä."
Mies tunnusti, ettei hän ollut koskaan oppinut tanssimaan. Senjälkeen
he puhuivat hetkisen naimisesta, ja nainen kysyi, eikö hän aikonut
panna lehtiin seuraavanlaista ilmotusta: nuori mies, jolla on kolmen-,
neljäntuhannen guldenin omaisuus, etsii elämänkumppania, joka on sen-
ja senkaltainen. Mutta mies tuli äkkiä vakavaksi ja äänettömäksi; hän
ei tiennyt mitenkä oli häntä loukannut; hän moitti kuitenkin itseään
siitä, että oli niin ylimielisesti puhellut. Nyt he kumpikin kävelivät
äänettöminä, nainen nojaten miehen käsivarteen.
He saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa
huoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin
vyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta.
Heitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja
kuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio
ja pimeä.
"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset", sanoi neiti. "Kiitos
ystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut
vieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me
tuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista
virkasisartanne".
Hän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain.
Mutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman
kädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen
saattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja
kiihkeän suudelman huulillaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja
kiiruhtanut eteiseen. "Neiti! armahin neiti!" kuuli hän miehen huutavan
takanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän
oli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa
eteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta
kaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen
pelästyksestään.
Mitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen,
hieman saamaton ihminen -- mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli
voinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se
muuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen,
joka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli
sanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua
onnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen
kädenpuristukseen?
Hänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut
koskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja
rakastajan suutelon? Tosin oli -- kun hän tarkkaan muisteli -- raju
hehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut
intohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien
ja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä --
ja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää.
Hän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle,
joka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen
arvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi
innostustaan; mutta se _oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua!_ Hän
tunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin
suloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään
yksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen
vyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa,
että aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen.
Nuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti
käherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet
arveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän
iloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla
katseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista
ohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen
juhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään
onnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei
ollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän
valmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen,
joka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista,
koristelluista keikareista.
Pieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken,
nousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä
haaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa
"tavaraa"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja
pyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi
hitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.
Pitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi
huoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen
keskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa
kaikki esineet.
Sisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen
eteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän
oli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä,
kuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan
oppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä
epämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat
vielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti
hatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten
vapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli.
Kuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa
itsestään? -- Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan,
olen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat
minua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.
Tämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun
valaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa
päätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja
joissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä
kulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he
taas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa
harmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman
lankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin
siihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia,
vuossatoja -- ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat
suureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä
enemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu
täytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?...
Sillävälin kaikui tanssimusiikki yhä hänen luokseen, mutta hän ei ollut
tyytymätön talossa vallitsevaan hälinään. Hän ei muutenkaan olisi niin
pian ryhtynyt ajattelemaan maatamenoa. Hän riisui ahtaan puvun päältään
ja kietoi paljaalle kaulalleen kevyen vaatteen, käsivarret vain jäivät
paljaiksi. Hän hieroi niitä ikäänkuin olisi tahtonut niitä hyväillä.
Vartalo ei ollut niinkään kuihtunut; käsivarret eivät tosin olleet
pulleat, mutta ne olivat kauniisti muodostuneet ja hyvin valkoiset.
Niin hän kulki edes takaisin pitkässä huoneessa puoliksi tanssimalla
soiton tahdissa ja sydän löi harvinaisella elämäntunteella äkkinäisen
salaisen ilon johdosta, joka hänet valtasi.
Hän tunsi olevansa hieman nälkäinen. Hän aikoi tilata jotain
illallisekseen, mutta huomasi, että kellonnuora oven luona oli
katkaistu. Vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt, lohduttihe hän. Ei kukaan
olisi minua kuitenkaan kuullut tanssin hälinässä. Kun mies tuo teen,
voin häneltä vielä tilata.
Matkalaukussa oli kappale leipää ja hieman makeisia, jotka sisko oli
hänen mukaansa työntänyt tälle kahdentunnin matkalle. Ne hän otti esiin
ja aikoi juuri ruveta syömään, kun hän kuuli kolkutusta, ovella.
Luullen, että se oli renki, joka oli teetä tuomassa, huusi hän
"sisään" laittaen samalla huivinsa huolellisempaan kuntoon. Ovi aukeni
verkalleen, mutta heti kun sisääntulija oli astunut kynnyksen yli,
paiskasi hän sen kuin kuumeentapaisessa tuskassa kiinni jälkeensä ja
astui nopeasti huoneen asujamen luo, joka huudahti hiljaa ja perääntyi
pari askelta, ikäänkuin olisi tahtonut varustautua pöydän taakse sohvan
luona.
Hän tunsi sisääntulijan ensi silmäykseltä, vaalean kesäpuvun,
olkihatun, kalpeat pyöreät kasvot. Mies ei ensi aluksi puhunut mitään;
hän ojensi kätensä pyytävällä eleellä hänen puoleensa, ja silmät
etsivät rukoilevasti hänen silmiään. Myös naiselta oli tämä äkkinäinen
ilmestyminen vienyt puhelahjan. Vapisevin käsin hän kopeloi pöydältä
tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän. Mutta sitten hän muistikin,
ettei hän ollut täysin puettu, ja näinollen olisi siis parasta pysyä
hämärässä. Polvet kieltäytyivät palvelemasta, ja hän vaipui sohvalle.
Vihdoin hän äärimmäisellä ponnistuksella sai ensi sanan esiin.
"Herraseni... tuo ei ole puolustettavissa... minä en ymmärrä..."
"Neitiseni", sammalsi mies, "pyydän vakaisimmin anteeksi -- vain viisi
minuuttia -- mitä minulla on Teille sanomista, on niin tärkeätä ja
pakottavaa laatua..."