Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen l

KAKSI VANKIA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut H. T.

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto,

1907.

Raitiovaunusta, joka kuljetti matkustajia rautatie-asemalta "Kolmen

kypärän" ravintolaan, poistui yksi ainoa henkilö. Vain hetkiseksi

näyttäytyi eteisessä lihava yliviinuri, joka tänään oli puettu komeaan

juhlapukuun ja heitti nopean, ihmistuntevan silmäyksen matkustajaan.

Mutta kun hän huomasi, että tulokas, joka matkalaukku käsivarrella

jäi kynnykselle ääneti ja nähtävästi neuvottomana seisomaan, ei ollut

mikään nuori, kaunis eikä komea nainen, huusi hän veltosti esiin

vetelehtivälle rengille jonkun huoneen numeron ja nousi sitten,

oikaisten valkoista kaulahuiviansa, arvokkaasti jälleen rappusia.

Tämä vähemmän kohtelias vastaanotto ei jäänyt yksinäiseltä naiselta

huomaamatta. Jonkunlaisella äänen terävyydellä hän senvuoksi käski

rengin noutaa matkalaukun vaunuista ja viedä sen johonkin huoneeseen,

jossa olisi hiljaista, eikä liian kuuma. (Oli näet sydänkesä).

Häntä nimittäin vaivasi unettomuus, ja hän olisi ehkä pakoitettu

jäämään tänne viikon ajaksi. Sitten nainen itse otti päivänvarjon ja

hattulippaan ja kulki, odottamatta opastajaa, rappusia kohti.

Tilavassa eteisessä oli pimeätä ja kylmää. Oli sentähden vaikeata,

tullessa kirkkaasta auringonpaisteesta, erottaa askelmia, ja vielä

lisäksi oli lattialla kaikenlaatuisia esineitä, jotka tekivät askeleet

epävarmoiksi. Vasta sillä askelmalla, joka sai valoa pihanpuoleisesta

ikkunasta, matkustaja huomasi, että rappusille oli siroteltu kukkia ja

vihreitä lehviä.

"Häitäkö talossa vietetään?" kysyi hän rengiltä, joka nyt käveli

hänen jälessään kantaen laukkua. Hän melkein jo voi tämän

viininvärisistä kasvoista ja sunnuntaitakista, jota tämäkin käytti

huolimatta arkipäivästä, arvata vastauksen. "Kutka täällä sitten ovat

naimahommissa?" hän jatkoi jotakin sanoakseen, vaikka hän itse asiassa

oli vallan välinpitämätön kuulemaan pari vierasta nimeä.

Mies selitti palvelusintoisesti, että nämä olivat komeat naimiskaupat;

kaupungin rikkaimman kauppiaan tytär menee naimisiin oikeuspresidentin

pojan kanssa. Tämä on hauska nuori mies, joka tosin on hieman

huikentelevasi elänyt, mutta nyt hän on tullut järkeväksi, eikä hänen

tarvitse enää pelätä velkojensa painoa. "Komea avioliitto tosiaankin

neiti, ja hyvin loistavat häät. Samppanjapulloja ei ole edes edeltäpäin

laskettukaan, kuten itarain pikkuvirkamiesten on tapana. Niistä on

sulhanen pitänyt huolta. Ja hienoa samppanjaa, neiti, parasta lajia."

Mies siristi pieniä veteliä silmiään ja maiskutti kielellään.

Neiti ei virkkanut mitään; hän kiiruhti vain nousemaan rappusia, eikä

hän astunut ainoallekaan maassa makaavalle kukalle, vaikk'ei niistä

yksikään ollut jäänyt ehjäksi; ei hän edes katsahtanut hääjoukkoon,

kulkiessaan avonaisen ruokasalin ohi. Vasta kun hän oli saapunut

toiseen kerrokseen, pysähtyi hän. jälleen.

"Menemmekö vielä korkeammalle?"

Mies nyökkäsi. "Kaikki huoneet ovat väkeä täynnä, neiti, sillä

herra oikeuspresidentin sukulaiset ovat saapuneet mieslukuisina ja

asettuneet meille. He jäävät enää vain täksi yöksi; huomenna, jos neiti

suvaitsisi... huone on muuten hyvin siisti ja aurinkokin paistaa sinne

vain puolen tuntia aamusin."

Mies juoksi edellä ja aukaisi ylhäällä yksinkertaisesti kalkitun

vinttikerroksen pitkän käytävän viimeisen oven, josta lehahti kylmä ja

ummehtunut ilmavirta vastaan. Huone näytti harvoin asutulta, kun vain

erityisissä tilaisuuksissa, juhla- ja markkinapäivinä matkustajatulva

täytti kaikki "Kolmen kypärän" loukot. Kun molemmat ikkunat olivat

avatut ja suuret yöperhoset liihotelleet pienen sohvan jouhipatjoilta,

huomasi, että huone ei ollutkaan niin epämiellyttävä kuin se ensi

silmäykseltä näytti. Talon pitkälle esiinpistävän katonreunan

alapuolella näkyi tori, vanha kirkko ja etäämmällä pieni linna, joka

sijaitsi kunnaalla korkeitten puitten välissä. Tänne ei kuulunut

hääväen lasien kilinä eikä onnitteluhuudot; sai olla varma yörauhasta.

Renki huomasi hiljaisella tyytyväisyydellä, että matkustajalla ei

ollut mitään muistutettavaa tätä majoitusta vastaan. Hän asetti laukun

esille, katosi hetkeksi ja palasi, tuoden mukanaan raittiilla vedellä

täytetyn ruukun, jonka hän asetti pienelle valkoiseksi maalatulle

pesupöydälle.

Mies huomautti, että siivoojaneiti ei nyt juuri voinut saapua, sillä

hänellä oli kovin kiire siistiessään ja pestessään, ja pian alkaisivat

tanssijaiset. Ell'ei neidillä olisi enää mitään käskettävää, tahtoisi

hänkin palata alas.

Tätä sanoessaan mies myhäili niin viekkaasti, että selvästi voi huomata

erään noista samppanjapulloista, joita ei oltu edeltäpäin laskettu, ei

olevan aivan tyhjän, vaan odottavan häntä alhaalla.

Vieras nyökkäsi vain päätään ja kääntyi sitten ikkunaan. Vielä senkin

jälkeen, kun hän oli jäänyt yksin, ei hän näyttänyt aikovan riisua

päästään pientä mustaa, vaalistuneella nauhalla ja rutistuneilla

kukilla koristettua hattuaan, eikä vapauttaa käsiään harmaista,

kudotuista rukkasista. Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa

pienessä linnassa kirkon katon takana, ja mitä kauemmin hän

katseli kastanjien ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä

alakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni

ryppy ilmestyi toiseen suupieleen. Ihmistuntija voi siitä havaita,

mitenkä usein ja kuinka uhoittelevalla halveksimisella nämä huulet

olivat lausuneet hyvästit pettävälle toivolle ja tyhjään rauenneelle

odotukselle.

Korkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi

hitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen

lumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan

luona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen

pölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on

ominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät,

ajattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia,

jotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että

ruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia

kasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita,

etenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole

tuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.

Niinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän

näytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun

vai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus

näytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa

hän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla

vedellä ja lähti sitten huoneesta.

Olikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta -- hän

erehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa

käytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui

eräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä

alemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän

kuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu

ruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet

olivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin

nukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja

klarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä

ilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin

poistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei

näinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi

tarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.

Tämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä.

Siinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa

valkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin

silkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet

vinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät

kapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut

seppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten

toistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat

hitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät

sattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta

tanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä

nurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako

makupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat

aikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja

kaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys

on vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta

asettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla

kohtelias, nauttia ettonetta.

Vieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä

hyvien ystävättärien häissä -- vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla

mielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten

heikkouksia -- huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa

palttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy

suupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt

katselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut

nuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.

Morsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä,

jäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt

vaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit

avoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli

luultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan

huolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat

kasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen

pikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan

suojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista.

Mutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa

kivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista

pikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin

punertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei

silti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus,

joka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta

häätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka

varmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän

kanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen

pehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt

siitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet

koskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli

hieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän

käyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten

välissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella

paria pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään

kunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla.

Sillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta

ja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen

pelaamaan tarok'ia.

Vasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan "kapitaali",

lausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän

pahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan.

Sensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi

tanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi

ylipäätänsä vain _vierasten_ naisten kanssa.

Outo tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta

ymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet

sanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä

tähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin,

hapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin

onnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.

Pian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla

alueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka

kiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat.

Täällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui

penkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa,

suurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni

kukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja

joentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa

salamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä

lämpimässä hehkussa.

Kaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti

kulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin

vaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän

kuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi

silloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia

käsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee

siipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.

Niin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein

virtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki

paraillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota

hänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva

piippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan,

sillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä

iltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan

lautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet

mukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin -- suureen virtaan, johon

joki laskee -- ja merelle -- yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja

rajattomuutta. --

Lautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän

irtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle

ja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka

hän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina

olivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät

erääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.

Siinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin

tapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea

kreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen

olento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki,

mutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä

arkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin

kirjaimin päällekirjoitus: "Teatteri". Pari paperiliuskaa molemmissa

äärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi

esitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen

murhenäytelmä "Kavaluus ja rakkaus".

Näytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja

aikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun

vieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään

rahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja

muutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä

oli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa

pääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.

Ei kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen

loppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton

nainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti

senjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva

huumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö

erinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.

Väli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman

hengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä

luonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo

sisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi

hartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt,

että joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti

ja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui

katsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä.

Huomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.

Hän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa

ei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa

olivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin

oli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä

olivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas

ja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen

kaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen

keppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja

terveestä ulkomuodosta -- hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen

seitsemän ikävuoden -- että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi

semmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan

vivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.

Kaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies

istui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen

suosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat

kasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä

tekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja

hän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen

kuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät

kysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan

näytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen

ajatuksensa puoleensa.

Ihmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon

nuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän

vasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen

voimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja

samassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt

vertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa

onnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa,

voivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin

kurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta;

ne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan

vastustamattomasti piiriinsä.

Niin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen,

jolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento

kivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan

hammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen

alkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta

kuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava

neiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan

vaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla

väliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella,

kauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.

Hänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä

oppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti,

ett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi

runoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli

ollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa,

jonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä.

Hänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei

täällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta

teatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä

esitettävän "Kolmen kypärän" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin

kerran tai pari oli ollut mukana.

"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja", lausui mies

kaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen

ominaisen sulon. "Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla

ei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä

esittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja

minun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun

toimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi

löytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on

käsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta."

"Te uskotte sen siis myös!" puuttui nainen nopeasti puheeseen,

heittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. "Se on tosi; ell'ei

olisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille

lopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä,

ei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin,

vaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa,

jos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan

alla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman

kevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat

itseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja

joilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein

tuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut

pakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä

olosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi."

"No", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt

sopivan hänen nuoruudelleen, "kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda

pääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja,

ilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa

minä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen."

Nainen vaikeni hetkisen.

"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?" kysyi hän

sitten. "Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä,

tuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen,

millä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä

kuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen

partaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin

toiseksi muuttunut..."

Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan.

Hän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen

juoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle

itselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta.

Hänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän

oli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan.

Nähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa.

Vierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse

lausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi

pitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin

syvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos

puhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi

teatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan.

Mitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja

hänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen

mielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta.

Mikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on

varmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien

ihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei

oikein sopinut tähän otaksumaan.

Kun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin

niin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen

sanovan:

"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte

teatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista,

jotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän

liikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se

on siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että

jokaisen täytyisi tuntea samoin."

Nainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.

"En usko", vastasi hän, "katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa

ovatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama

erilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän

totuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen

rakkaus -- missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?"

"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a",

vastasi mies hienolla myhäilyllä. "Mutta mitä minä olen kaupungeista

lukenut tai kuullut -- ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja,

puhumattakaan keksityistä romaaneista -- ei ihmiskunta parissa

tuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä

puheenaine väliajalle."

Molemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin

suunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista

naapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi,

mutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin

kullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas,

melkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen

edellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista

hampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi

vetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin

terveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta

herättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus

eikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista

salaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen

sanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta

elämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva

hehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka

vaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin

sykkivällä sydämellä?

Hän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät

ahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen

selvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin

kun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän

omituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä

nainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.

Vihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi

lukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat

toisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan

ja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät

äänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen

seposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät

hänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.

Kaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua

yhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin

ensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan,

yhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui

viimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti

miestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.

Hän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut

tervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä

sellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä

enää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli

näytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta.

Ulkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen

huokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran

viertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja.

Joitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten

latvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain

jotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.

Hän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun

hän kuuli äänen takanaan:

"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa

itseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin --

tarkoitan, että tukehtuisin siellä."

Nainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui

miellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta

mitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti

lähestyi?

Mies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt

edullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti

toisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen

pitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin

kävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti

kirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus

nähtävissä.

"Kuinka onnellinen ihminen!" sanoi mies puol'ääneen. "Eikö Teidänkin

mielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon

kuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin

vapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa

vain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia

rakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina

kuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi

ilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa

vapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me

vankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa

kuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä

ja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja

mieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun

sitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka

korkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi

huojentaa niiden painoa."

Puhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.

"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä",

sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut,

ett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla

lailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole

juonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen

sydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä..."

"Ei vähääkään", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle.

"Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen

jälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala --

kertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa

ja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin

jokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja,

jotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu,

kumminkin vähän tuntevat katumusta."

"Voin vakuuttaa Teille", lausui mies hartaalla äänellä, "että minä

en kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin

suuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän

kärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy

olla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat

pääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo

rajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi,

ja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes

tukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin

on käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut

kärsimään ja palvelemaan."

"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta

vastarintaan!" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi

päivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. "Mutta mistä tulisi

jokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa,

kaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun

eräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän

odotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet

varjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että

ihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen,

täytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä

syystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien

sulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi

-- ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi

sellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa,

että kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden.

Kun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä

kuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se

ole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?"

Mies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja

tutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä

hellemmältä ja sydämellisemmältä.

"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka

estävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi."

Puhuteltu pudisti päätään.

"Mitä mielenkiintoa se teissä voisi herättää? Se on kokonainen

elämäntarina, yhtä jokapäiväinen ja pitkäveteinen kuin tuhannet

muutkin; joka sellaista paraillaan kokee, hän katsokoon mitenkä siitä

pääsisi. Te varmaankin tarkoitatte hyvää kysymyksellänne", lisäsi hän,

"mutta minä vakuutan, että Te ette mitään kadota, jos minä jään teille

vastauksen velkaa. Auttaa minua te ette kuitenkaan voisi."

"Auttaa? Kenpä tietää, neiti hyvä. Joka päivä tapahtuu vieläkin

ihmeitä."

Mies heilutti olkihattuaan saadakseen virrasta nousevaa kosteata ilmaa

luokseen, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä iloisen rohkean melkeimpä

ylimielisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi saanut jonkun hyvin onnellisen

mielijohteen.

Nainen pysähtyi ja katseli häntä totisena.

"Luulen, että tahdotte tehdä minusta pilaa. Te ette tunne minua; minä

sanon, että pidän tarpeettomana pitkästyttää Teitä persoonallisilla

suhteillani ja Te puhutte minun auttamisestani."

"Suokaa anteeksi", sanoi mies, "tarkoitin täyttä totta lauseellani.

Mutta Teillä on oikein; eihän löydy mitään parannuskeinoja taudeille,

joita ei tunne. Mutta tunnustanpa rehellisesti mitenkä tulin tämän

lausuneeksi: luulin ymmärtäväni, että Te ette voi paeta vankeudestanne,

kuten sitä nimitätte, siitä syystä, että -- no niin, että Teiltä

puuttui varoja, että Te ette rohkene tai voi kääntyä kenenkään puoleen,

joka voisi olla tarvitsematta sen vertaa -- onhan niin paljon hätää

ja avuttomuutta ihmisten joukossa, joka kaikki olisi poistettavissa

pienellä rahasummalla! -- kuinka moni tyttö jättäisikään seudun, jossa

elää ja etsisi itselleen toisaalta edullisemman paikan, jos hänellä

olisi käytettävänään pienoinenkin summa. Ja katsokaahan, kun minä nyt

juuri odottamattomalla tavalla olen tullut kapitalistiksi..."

"Hyvä herraseni...!"

"Ei, älkää panko pahaksenne, neitiseni. Tiedän hyvin, että useat

ihmiset ottavat vierailta vastaan kaikkea muuta vaan ei rahaa. Jos Te

nyt heittäytyisitte tuonne jokeen, ja minä panisin henkeni alttiiksi

pelastaakseni Teidät, voisitteko Te empimättä ottaa vastaan tämän uhrin

ja pitäisittekö sitä sopimattomana? Mutta ottaa vastaan pari tuhatta

guldenia, jotka rohkenisin Teille tarjota, tuntuisi Teistä epähienolta,

eikö totta? On omituista, mitkä ennakkoluulot vallitsevat ihmisten

kesken rahasta. Ja juuri ne, joilla on sitä vähimmin ja joittenka

sentähden pitäisi eniten rahaa halveksia, ovat tavallisesti kaikkein

arimmat raha-asioihin nähden."

"Koska ylpeys on heidän ainoa rikkautensa."

"Tosiaankin vaivainen rikkaus -- älkää vain suuttuko minuun,

neitiseni. Kaikista maallisista eduista on rahalla vähimmin tekemistä

itsekunnioitukseni kanssa. Kahdeksan päivää sitten ei minulla ollut

juuri enempää kuin kymmenen guldenia omaisuutta; silloin saan tietää,

että eräs vanha serkkuni, joka elinaikanaan ei minusta vähääkään

huolinut, on kuollut tässä kaupungissa ja tehnyt minut perillisekseen.

Pääsin vasta eilen tänne tulemaan, ottaakseni vastaan perinnön,

vanhanpojan laitokset, huonekaluja, vaatteita, vanhoja kuvia ja kolmen

tai neljäntuhannen guldenin suuruisen puhtaan rahasumman.

"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi

ollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella

jotakin toista ja olisin nyt -- toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus

minua nykyään, kun istun, -- pysyäksemme äskeisessä vertauksessa

-- kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman

viinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni?

Ja jos minä nyt -- koska rikkailla on omat oikkunsa -- löytäisin

jonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta,

selittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö

hän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?"

Molemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen

äänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota

kuun loisto juuri alkoi hopeoida.

"Herraseni", lausui nainen vihdoin, "kaikki, mitä Te minulle puhutte,

kuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen,

kun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta

vaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen

tarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi

tehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta _aikaisemmin_ sitä puuttui,

on tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta

se ei ole enää korjattavissa."

Puhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta

kun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja

katsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää

luotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan,

joka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui

jälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:

"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren

luottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen

asetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi

kiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin

kun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo,

vaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni,

jos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas.

Nähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni

tekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin

tietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä

ranskankielen kielioppia ja käsitöitä."

Mies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen

ammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä

hän luuli olevansa varma asiastaan.

"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?" kysyi mies

kotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.

"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun

huomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia

kansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut

enemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista

kotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä

asuimme _täällä_. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli

tuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä

kuoli neljännesvuotta sitten.

"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa

aivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa?

Siellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni

saakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt

pikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan,

että monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena

kulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä

tulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt,

leinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi

hänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei

vielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä

kreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä

pienemmässä kaupungissa -- kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä

-- tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa

sisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa

tarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut

valittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa

ja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut

ja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän

yksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen.

Hän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa

asemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta

pormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella

kenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin

kadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut

luonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme

saaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme

kuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme

johdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita

sitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista

ansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen

nojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle

milloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa.

Tätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli

äitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani,

jota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan

leipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt

itseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä.

Siskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut

hoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä,

saadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?

"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi

onnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi

viettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle

rikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut

mieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän

asiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä

myöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin

enemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka

siitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea

ja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina

sain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin

olisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa

ja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet

rumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet

kelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei

ole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia.

Mutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin

yksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin

'kauniiksi' neiti Landolin'iksi -- se oli perheemme nimi. Jumala

tietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti

olisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään

tehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän

kastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja

kaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui

'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka

pienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat

kohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät

muualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka

surkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä

toiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni

harhaan."

He olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla

tuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu

näytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä,

selkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät

rauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.

"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!"

sanoi mies. "Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta

elämässä -- toivottomalta intohimolta."

"Onko se jotakin niin surullista?" kysyi nainen. "Minä en, totta

puhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä,

mitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi

pitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat

meidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä

ikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin

sisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti

'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin

itselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin

hartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä

kirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat

jo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo

harmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä

toivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa.

Kun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että

verta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä

tuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja

vanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?"