Panama oli monelle matkustajalle muodostunut pettymykseksi, kun kaikki
eivät kerinneet käydä maissa. Se olisi kuitenkin ollut vaihtelevaa
virkistystä jokaiselle, sillä viimeisen kuukauden olimme kulkeneet
hitaammin kuin kehnoimmat rahtilaivatkaan, ja useassa matkustajassa
sekä jossain laivamiehissäkin huomasi jo selviä höynäpäisyyden
merkkejä. Ennen kolmeviikkoista Atlannin ylikulkua oli sentään vielä
määrä poiketa vähillä Antilleilla, ja silloin saisimme Martiniquella
jaloitella maissa kaksi päivää.
Laivan päällystö sanoi, että tämän lyhyen matkan Karibian meren
yli teemme viidessä päivässä, ja ensimäinen vuorokausi näyttikin
lupaavalta, sillä kuljimme vähän päälle 200 meripenikulmaa, joka vastaa
8 ja puoli solmua tunnissa. Mutta jo seuraava päivä osoitti, ettei
ANTINOUS kulje pelkillä lupauksilla; emme päässeet kuin 141 mailia eli
vajaat kuusi solmua tunnissa. Tämä aiheutti tietysti vakavia kysymyksiä
päällystölle, joka viipymättä antoikin meriselityksensä: laiva on monta
kuukautta ollut puhdistamatta, joten pohjaan on tarttunut limaa ja
ruohoa hidastuttaen vauhtia.
Vähän myöhemmin tuli kuitenkin alipäällystön taholta toinen tieto,
jonka mukaan lämmittäjät olivat sairastuneet heikon ruuan johdosta
ja väittävät, etteivät jaksa saada höyrynpainetta korkeammalle,
elleivät portsuunat parane. Siis tavallaan eräänlainen lakko. Joka
tapauksessa se auttoi, sillä heti päivälliseksi heille annettiin lähes
kaksinkertaiset ruoka-annokset ja matkustajille vakuutettiin, että
seuraava vuorokausi osoittaisi ainakin 230 mailia.
Jännityksellä siis odotettiin seuraavan keskipäivän ilmoitusta; — se
näytti 143 mailia. Siis kaksinkertaiset annokset olivat lisänneet
vuorokauden saavutusta kahdella maililla. Ne olivat kalliita maileja.
Kukaan ei kysellyt enää mitään, mutta puolivirallista tietä katsottiin
kuitenkin sopivaksi antaa matkustajien tietoon tämän häpeällisen
saavutuksen syy. Lämmittäjät eivät nimittäin olleet saaneet kunnollista
paistia, vaan jonkunlaista kotlettia taikka gulashia, johon oli
sekoitettu muita vitamiineja joukkoon, — ja eihän sellaisella
ravinnolla tietysti jaksa lämmittää mitään.
Hiljalleen niin vain ajeltiin, ja aika tuli sanomattoman pitkäksi.
Jotkut yrittelivät vähän lueskella, mutta enimmät pelasivat
aamusta aamuun korttia, tammea, noppaa tai shakkia, kuten olivat
jo puolitoista kuukautta tehneet. En tiedä, lienevätkö kaikki
ranskalaiset yhtä vähän musikaalisia kuin tämän laivan matkustajat,
nämä eivät ainakaan saaneet aikaan muuta kuin huonoäänistä mandoliinin
rimputusta. Ensimäisessä luokassa oli tosin oikein klaveeri, mutta
kukaan heikäläisistä ei osannut soittaa sitä. He kuulivat sitten,
että toisessa luokassa matkusti muuan keskieurooppalainen pianisti
ja pyysivät häntä soittajaksi itselleen, mutta purseri kielsi sen
heti jyrkästi. Senjälkeen jättivät pyytäjät asian silleen, mutta
pianistin kunniantuntoa oli loukattu. Hän sanoi itse hankkivansa
luvan, pukeutui hienoimpiinsa ja nousi kapteenin puheille. Eivät
he pitkään puhuneetkaan, kun hän jo palasi ja pukeutui uudelleen
impregneerattuihin housuihinsa ja hihattomaan verkkopaitaan. "Aivan
mahdoton pyyntö", oli kapteeni sanonut, "ei voi tulla kysymykseenkään."
Lunastakoot ensi luokan lipun, sitte saavat kutsua hänet soittelemaan,
— ei sitä niin vain musiikkia serveerata.
"Terrible, terrible", hoki muuan hallituksen virkamies, joka 25 vuotta
Tahitissa oltuaan palasi nyt kotimaahansa täysinpalvelleena. Hän pysyi
kuitenkin luonteeltaan muuten rauhallisena, ja ainoastaan, kun asiat
muuttuivat aivan terrible, alkoi hän kertoa mitä kummallisimpia juttuja
Tahitin mustista lehmistä, kuinka ne tulivat uimaan heidän kanssaan
tai retkeilivät vuoristossa tai tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita. —
Juttunsa keskellä, juuri kun odotettiin kaikkein jännittävintä, lisäsi
hän kuin ohimennen: "Muuten niilläkin lehmillä oli vain kaksi jalkaa",
jolloin naiset katsoivat asiakseen poistua seurasta.
Seitsemän vuorokautta kuljimme Panamalta Martiniqueen, — toiset laivat
tekevät sen kolmessa, mutta sitten tunsimmekin reitin tarkkaan. Fort
de Francen edustalla hiljensimme vauhtia odottaen luotsia, ja kaikki
matkustajat katselivat kaivaten rannalle. Eräälle matkalaiselle tuli
kuitenkin odotus pitkäksi, ja hän hyppäsi korkealta kaiteelta mereen
häviten pitkäksi aikaa näkyvistä. Heti heitettiin pelastusrengas
jälestä, ja kun mies taas ilmestyi pinnalle tarttui hän siihen hyvin
halukkaasti. Jostakin syystä muutti hän kuitenkin mieltään, hylkäsi
renkaan ja lähti uimaan omin voimin — ei rantaan, vaan merelle.
Laiva kulki edelleen, ja pian oli mies jäänyt kauaksi jälkeen. Silloin
saimme kuulla, että hän oli muuan toisen luokan matkustaja, hiukan
höperähkö ranskalainen steward, palvellut eräällä Etelämeren laivalla.
Kuumuudessa olivat muutamat pääruuvit löystyneet, ja nyt häntä
kuljetettiin vähän kuin katsannon alla kotiinsa selviämään.
Ellei luotsivene olisi ehtinyt paikalle, olisi mies jäänyt sille
uimamatkalleen, mutta nyt hänet ongittiin veneeseen ja tuotiin takaisin
laivaan. Kiltisti antoi hän taluttaa itsensä laskusiltaa myöten
kannelle, kiitti vielä luotsia kädestä ja lupasi vasta pysytellä
kajuutassaan.
Sen hän kyllä tekikin niin kauan kuin viivyimme näillä saarilla,
sillä Martiniquella hän ei käynyt maissa ollenkaan enempää kuin
Guadeloupellakaan, mutta se oli kaikki vain silmänlumeeksi. Kun
kolmannen päivän illalla purjehdimme Pointe A Pitrestä, ja luotsivene
oli juuri jättänyt laivan, hyppäsi herra ylitarjooja uudelleen laidan
yli, ui luotsiveneelle ja huusi sieltä, että hän ei nouse enää
ANTINOUKSEEN vinssilläkään, vaan jää Guadeloupeen loppuijäkseen. Ei
huolinut tavaroistaankaan, joita tarjottiin jälestä, vaan sanoi,
ettei hän tavaralla mitään tee. Sinne jätti hyttiin kaiken irtaimen
omaisuutensa, eikä häntä laivaankaan enää houkuteltu, sillä ei hän
olisi pysynyt siellä muuten kuin mastoon sidottuna.
Tällaiset sattumat ovat tarttuvaa laatua siinä suhteessa, että
jotkut yksilöt katsovat asiakseen toimittaa jotakin samantapaista
herättääkseen yleisön mielenkiinnon myös heitä kohtaan. Niinpä se
samainen lämmittäjä, joka Papeetesta lähtiessämme oli toisten jälestä
hypännyt laivasta ja pudonnut selälleen, mietti nytkin humalaisessa
pääkopassaan jotain raflaavaa niittääkseen mainetta. Muistaen
aikaisemman putouksensa jätti hän tällä kertaa itse hyppäämättä,
mutta hän huomasi kannella harmaan kissan, kauneimman niistä neljästä
jälelläolevasta. Olisi kuitenkin ollut liian yksinkertaista heittää se
ilman muuta mereen. Siksipä hän nouti pitkän lihapuukon, jolla ensin
leikkasi hännän poikki aivan juuresta ja sitten vasta heitti parkuvan
kissan laidan yli uppoamaan, sillä matka rantaan oli jo pitkä, ja
lisäksi kävi navakka aallokko.
Tapauksen näkivät monet matkustajat ja komentosillalla oleva osa
päällystöä, mutta yhtään ääntä ei noussut tätä raakaa tekoa vastaan,
pikemminkin luulin huomanneeni jonkunlaista jännitettyä innostusta
katsojissa. Vaikka omasta puolestani en ole mikään kissojen ihailija,
teki tapaus minuun kuitenkin ällöttävän vaikutuksen ja toivoin, että
se häntä olisi tärpättiin kastetulla pikilangalla ommeltu lämmittäjän
takapuoleen juuri samalle kohtaa, missä se oli ollut kissalla.
* * * * *
Fort de France, Martiniquen pääpaikka, on linnoitettu, kuten nimikin
jo sanoo, mutta siellä ei haise ruudinsavu, vaan rommi. Jo kauas
merelle tuoksuu se tulijan nenään, ei kirpaisevana, kuten pullosta
haistettuna, vaan mietona ja kutittavana, kuten munatoti, sillä siihen
on sekoittuneena kukkien ja metsän tuoksua.
Martinique on näet Ranskan valtakunnan suurin rommin tuottajamaa, ja
siksipä sen varastoja ei lasketakaan pulloittain tai laatikoittain,
vaan sitä on siellä niin, että päätä huimaa. Heti laiturin
varastorakennusten takaa alkaa puistomainen mäntymetsä, — se muistutti
Pinus rigida'a — ja juuri tästä metsästä se tuoksu tuli merelle. Siellä
oli silmänkantamiin ladottuna vahaisen suuria rommitynnyreitä riveihin,
niinkuin meillä halkopinoja äärettömän suuressa halkovarastossa. Ne
vallan hikoilivat päivänpaisteessa kylläisyyttään, vaikka en tiedä,
olivatko ne kaikki täysinäisiäkään, sillä menin hyvin nopeasti tämän
rommimetsän ohi.
Laivalla toimi jonkunlaisena asiaintoimitsijana kouluakäynyt neekeri.
Itävaltalainen sanomalehtimies seurusteli hyvin paljon tämän neekerin
kanssa, ja he olivat sangen kiintyneitä toisiinsa, sillä neekeri osasi
puhella sopivasti. Epäilemättä hän olikin paljon intelligentimpi
kuin useat muut laivassaolijat, mutta jälestäpäin itävaltalainen
valitti minulle, että neekeri antoi hänen tehtäväkseen kaikenlaisia
käännöstöitä ja anomuksia, joten hän ei kerinnyt tehdä omia töitään
juuri ollenkaan. Tällöin Martiniquella hän oli kuitenkin vielä sangen
ihastunut neekeriin, kertoi, kuinka loistavat hänen koulupaperinsa
sekä monen eri kapteenin antamat suositukset olivat, — joita papereita
sivumennen sanoen minun mielestäni oli aivan liian paljon neekerin
nuoreen ikään nähden. Kysyin, mitä neekeri oli opiskellut, ja
itävaltalainen selitti hänen aikoneen lukea merikapteeniksi, mutta
isän aikainen kuolema oli keskeyttänyt opinnot, jonka jälkeen hän oli
palvellut tällaisena luottamusmiehenä eri laivoilla. Tosin hän kyllä
myöhemmin tuli maininneeksi olleensa sangen levoton isänsä ja äitinsä
kohtalosta Guadeloupen tuhossa, koska ei ollut kuullut heistä mitään
sitten elokuun, ja olevansa nyt iloinen tavatessaan heidät molemmat
terveinä, mutta minä en halunnut tehdä mitään välikysymyksiä isän
aikaisemman kuoleman johdosta.
No niin. Tämä neekeri nyt ystävyydessä halusi itävaltalaiselle ja
minulle näyttää saarta ja oli pyytänyt meitä kanssaan automatkalle
saaren sisäosiin, jonne hänen täytyi lähteä ostamaan banaaneja sekä
muita ruokatavaroita laivaa varten, ja lähtöä odotellen olimme neekerin
pyynnöstä viipyneet laivassa pitempään kuin toiset matkustajat.
Lopulta odotukseen kyllästyneenä olin kehoittanut itävaltalaisen
ottamaan selvän, tuleeko lähdöstä mitään, mutta pitkistä etsiskelyistä
huolimatta ei neekeriä löytynyt koko laivasta.
Kahden siis kävelimme nyt rommimetsästä tutustumaan kaupunkiin,
joka alkaakin heti kauniista puistosta lähtien. Tie kiertää lähellä
rantaa, ja sen saarenpuolisella sivulla on vieri vieressä enimmäkseen
epäilyttävän näköisiä baareja, kahviloita ja kauppoja, joiden
kaikkien pääartikkelina näytti olevan rommi. Ovien ulkopuolella
ja oviaukoissa seisoskeli tyttöjä odottelemassa kundeja, ja siinä
kulkiessa sai jonkunlaisen yleiskuvan Martiniquen kansallisuuksista
ja väreistä. Ei luulisi, että mustan ja valkoisen välille mahtuu
niin monta eri vivahdusta kuin tällä saarella näkee. Ne ovat
aikanaan Afrikasta orjina tuotujen pikimustien neekerien sekä
espanjalaisten ja muiden kansallisuuksien sekoituksia, jotka ovat jo
suureksi osaksi kadottaneet turpeanpaksut huulensa ja muutamat jo
vieterikiharan tukkansakin. Puhdasveriset espanjattaret tunsi jo kuvien
perusteella, mutta voiton heistä veivät palavakatseiset kreolittaret
viehättävyydessään ja välittömämmässä esiintymisessään. Ei sitä siinä
kadulla vielä huomannut, mutta vasta kun poikkesi johonkin tällaiseen
trahteeripaikkaan, tuli se esille silmäniskuina, nyhkäisyinä ja muina
senkaltaisina teikaroimisina. Parempiin baareihin kuului säännöllisesti
myös yläkerros, jossa voi saada yksityishuoneen, ja siellä tarjoiltiin
myös.
Martinique voi ylpeillä historiallisillakin henkilöillä. Syntyihän
siellä kuuluisa Josephine eli Marie — Josephe — Rose — Tascher de la
Pagerie, josta sittemmin tuli Napoleonin puoliso ja Ranskan keisarinna.
Fort de Franceen on palmujen keskelle pystytetty hänelle muistopatsas,
jota aika tosin on jo runnellut, mutta ei niin pahoin, ettei vielä
tuntisi noita hienoja piirteitä, jotka hurmasivat Napoleonin. —
Kittaamalla, uudestaan maalaamalla ja puuteroimalla patsaasta tulisi
vielä oikein hyvä.
Kuluneelta näyttää myös koko Fort de Francen kaupunki. Siellä tapaa
neekerikylää, vanhaa aikaa, keskiaikaa ja hiukan nykyisyyttäkin, kaikki
yhtä siivottomia, mutta kasviston rehevyys peittää siivottomuuden
kuten kurpitsa lantatunkion. Hallituksen puolesta ei siivollisuutta
tietääkseni ole koetettu parantaa, — ei siitä ainakaan näkynyt jälkiä.
Mutta rommi kasvaa siitä huolimatta hyvin, ja tuskinpa sikäläiset
asukkaat paremmissa asumuksissa viihtyisivätkään.
Olimme jo ennen satamaan tuloamme saaneet kuulla sen illan erikoisena
huvituksena olevan tanssiaiset kasinolla; oli näet lauantai-ilta. Se
kuulosti oikein hienolta, ja laivamme koko ensiluokka päätti lähteä
sinne. Meitä vähän pelotti mennä niin hienoon paikkaan, mutta hädän
tullen päätimme esittää sanomalehtimieskorttimme, ne varmasti avaisivat
meillekin pääsymahdollisuuden.
Kasinon löysimme pitkän neekerikadun päästä korkeammalta paikalta.
Musiikki kuului jo kadulle, ja väkeä tunki runsaasti portailla. Ei
meiltä kysytty mitään kortteja, kunhan maksoimme pääsymaksun, oli tie
selvä salonkiin.
— Mutta mikä yleisö! Mustia, yksinomaan mustia, joku hiukan hallavampi
joukossa, mutta kaikki värillisiä, naiset miltei napaan saakka
dekolteerattuja, loppuosa räikeänkirjavaa sertinkiä, silkkiä tai
harsoa. Nenärenkaat puuttuivat, mutta korvarenkaita sitä runsaammin.
Musiikkiin kuului vain klarinetti, viulu ja tamburiini, mutta ne
saivat aikaan uskomattoman kovan metelin. Sali oli varsin tilava,
vaikka siellä pyörikin paljon kansaa. Välikattoa ei ollut, ainoastaan
vesikatto, kuten maneesissa, ja se oli maalattu jokseenkin mustaksi.
Lattia kohtalainen, siinä ei ainakaan päässyt liukastelemaan ja
kaatuilemaan.
Ensimäisen luokan matkustajat istuivat kuin Buddhankuvat pagodassa
yhdellä seinällä. Toiset heistä näyttivät niinkuin pettyneiltä, toiset
taas huvitetuilta, mutta kukaan heistä ei tanssinut. Me sitävastoin
katsoimme oikeudeksemme hiukan pyöriä, kun kerran olimme maksaneet
täyden pääsymaksun. Toiset naisista tanssivat paremmin, toiset
huonommin, kuten muuallakin on tapana. Erikoisesti muistan erään sangen
mustan, joka oli tavallista tukevampi, sillä käteni ei ylettänyt
kuin pienen matkaa hänen vyötäröisilleen. Minulta meni lähes puolen
tuntia, ennenkuin sain hänet jotenkuten kuletetuksi yhden kierroksen
salin ympäri, mutta sitte olinkin aivan kuitti. Ja hän ei edes vielä
läähättänytkään.
Kun emme varsinaisesti olleet saapuneet tanssimaan, vaan ainoastaan
katsomaan, poistuimmekin verrattain nopeasti, ehtiäksemme nähdä
muitakin kaupunginosia. Ensiluokka oli lähtenyt jo aikoja ennen meitä.
Laivamme ei lastannut eikä purkanut Martiniquessa, yhden
autokuormallisen otimme eväitä, ja olisimme vielä samana päivänä
päässeet lähtemään edelleen, mutta olimme siellä kuitenkin kaksi
päivää. Tämä sentähden, että merimiehet kerkiäisivät saada tarpeeksi
rommia, jotteivät lakkoilisi loppumatkalla, sekä ettemme suinkaan
tulisi liian aikaisin Marseilleen. Toisen päivän iltana sitten jätimme
hyvästit Fort de Francelle ja varhain seuraavana aamuna laskimme
ankkurin Pointe A Pitren satamalahdessa Guadeloupessa.
Noumeaan olimme tämän saman laivan mukana saaneet joukon Guadeloupin
sanomalehtiä heinä- ja elokuulta ja tutkineet niitä ahkerasti,
koska niissä oli tuoreimmat tiedot maapallon tältä puolen. Tietysti
käsittelivät kirjoitukset pääasiassa Guadeloupen omia asioita, ja
niistä muistan erikoisesti yhden, jossa kerrottiin Pointe A Pitrestä.
Sain silloin sen käsityksen, että tämä kaupunki koettaa seurata
aikaansa, sillä kirjoituksessa oli useita ehdotuksia ja suunnitelmia
kaupungin saattamiseksi nykyaikaiselle kannalle vesijohtoineen,
täydellisine sähköverkostoineen ja niin poispäin, ja kaikesta huomasi,
että kaupunki oli varallisuudessaan kukoistava.
Sitten tuli syyskuun hirmumyrsky ja teki tyhjäksi kaikki suunnitelmat
− siinä mielessä kuin niistä oli kirjoitettu. Sillä nykyisin
suunnitellaan Pointe A Pitressä vain kaupungin jälleenrakentamista.
24 tuntia myrsky raivosi ja hävitti siinä ajassa suurimman osan
kaupunkia — ellei nyt juuri maahan saakka, niin runteli kuitenkin kuin
maanjäristyksessä.
Kiertelimme katselemassa hävityksen jälkiä, ja kurja oli tosiaankin
kuva, jonka kaupunki tarjosi. Yksi kaupunginosa, jossa rakennukset
olivat laudasta tai peltilevyistä, oli sortunut aivan maan tasalle.
Mitään ei oltu keritty vielä tähän saakka rakentaa, vaan ihmiset
asuivat lauta- tai peltikojuissa, joissa juuri mahtui seisomaan. Palmut
olivat miltei lehdettömiä, tai saattoi jossain nähdä pari lehtirääsyä
hervottomana riippuvan pitkin runkoa. Puistojen komeista puista ei
ollut kuin oksaton rungontynkä jälellä, ja toista metriä paksut rungot
olivat katkeilleet kuin korret.
Kirkossa myös kävimme, siinä ei ollut yhtään ehjää akkunaa,
akkunanpuitteetkin olivat repeilleet, ja katossa paistoi suuria
aukkoja. Kirkon vieressä olevan amiraali Gourbeyren pronssisen
kuvapatsaan oli myrsky heittänyt torin toiselle puolelle, ja nyt se
seisoi vaatimattomasti aitaa vasten nojallaan. Yli 1600 ihmishenkeä oli
myrsky vaatinut koko saarella, ja niistä tuli 400 kaupungin osalle.
Kaupunki oli kerrallaan köyhtynyt. Yhden ainoan ravintolan löysimme,
mutta siellä ei saanut mitään ruokaa, ainoastaan rommia. Menimme sitten
kauppahalliin katsomaan hedelmiä, mutta niitä ei ollut ollenkaan,
sillä hedelmäpuut olivat kaikki sortuneet. Vihanneksia siellä myytiin,
mutta naurettavan pieninä annoksina, — oli aivankuin pikkulasten
leikkikaupassa.
Ihmiset näyttivät vielä olevan kuin pyörryksissä. Kukaan ei tiennyt,
mitä tehdä, sillä rahoja ei ollut, millä ruveta uudelleen rakentamaan.
Ranskan hallitus oli kuulemma myöntänyt 100 miljoonaa frangia
kärsineitten hyväksi, ja niistä oli nyt jo käytetty 10 miljoonaa, mutta
väitettiin, ettei kukaan ole vielä saanut mitään. Rahojen hoitaja
lienee kutsuttu takaisin Pariisiin tekemään tiliä toiminnastaan.
Vaikka laivamme päällystö oli tietoinen tapahtuneesta hävityksestä, oli
se kuitenkin päättänyt ottaa puuttuvat matkaeväät Atlannin ylikulkua
varten vasta Guadeloupessa. Kuten arvata sopii, ei sen onnistunut saada
kuin puolet tarvittavasta määrästä, ja sen saivat matkustajat kyllä
tuntea loppumatkalla.
Sitävastoin pujahti Guadeloupesta matkaan muuan pommilla kulkija, jolla
ei ollut pilettiä eikä rahaa. Luulen kyllä, että hänet huomattiin jo
laivaan tullessaan, sillä maissa ei käynyt kuin muutama matkustaja,
ja jokaisen veneelläsaapujan täytyi nousta portaita myöten ensiluokan
kannelle, jossa aina oli joku laivan upseereista. Mutta hänen
sallittiin tulla mukaan ja sijoitettiin erääseen toisenluokan hyttiin.
Kun sitten alettiin lähestyä Marseillea, ilmestyi matkustajien
keskuuteen keräyslista, jossa kehoitettiin avustamaan erästä, joka
ei itse kykene maksamaan matkaansa. Otimme selvän, kuka listan oli
pannut kiertämään, ja saimme selville, että se oli lähtöisin laivan
purserin eli komissaarin virkahuoneesta. Hän huomasi, että nyt tulee
laivayhtiölle mahdottoman suuri vahinko ja päätti korvata vahingon
toisten matkustajien kustannuksella vetoomalla heidän jalompiin
tunteihinsa. Listalla oli ulkomaalaiset pantu ensimäisten joukkoon.
Panimme hävittömyyden hävittömyyttä vastaan ja kieltäysimme kunniasta,
varsinkin kun joku tiesi, että asianomainen matkustaja oli verrattain
varakkaan soitinkonetehtailijan poika. En tullut ottaneeksi selvää,
saiko purseri vajauksensa täytetyksi.