PANAMALLA

Kun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan

kaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain

jenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus

perustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten

kenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä

kanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.

Yhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen

tapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi

kanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että

Kolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka

johdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja

tältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava

maa-ala.

Mutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään

tavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut

kuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan,

pitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta.

Yhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada

kanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan

Kolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat

Yhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.

Niin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen

sananvalta Panaman kanavan asioissa.

Kolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä

koko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden

suunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan,

mutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan

ympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen

päivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä

useampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi

pohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja

silloin saimme myös maan näkyviimme.

Panaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas.

Lentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden

ruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia,

ja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten

parvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma

seurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista

pikkukaloista.

Mutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että

ellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin

Tyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta

sulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas

kysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Jo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla

kerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan

syvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita

lyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet

vielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä

pelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.

Balboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo

rehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea,

puut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan,

aivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä

muodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita,

ranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty

syrjään.

Läpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen,

joka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien

maakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa

istuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten

banaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas

eräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.

Sitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven,

joka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja

vesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt,

jotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne

ovat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan

viliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne,

ja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä

viitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen

metrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan

haukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan,

julman ja pahansisuisen.

Tuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä.

Katselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja.

Ne olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä

harjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa.

Kanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri

ilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän,

jonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli

sinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti

tärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.

Sitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat

lyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin

rapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen

synkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis

kulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.

Panaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä

se sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä

päästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin

maailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin

niille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät.

Mutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia

rakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin

saanut niitä katsella.

Sulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan

puolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria,

Gatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti

siis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan

sulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon

suurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista

samanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme,

kuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja

kun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan

pyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn

määrän.

Panaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan

turhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS

oli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta

135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria

sulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee

parin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa

onkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa,

joiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis

kannattavan.

Jo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle

ilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan

pääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin;

halukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen

von Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että

nyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria

kolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä

vakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska

hiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme

saaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme

nimemme pois listalta.

Cristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa

miltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi

ovat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit

valuvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta

tule koskaan.

Kuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle

puolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä

sivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta

ohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi

mailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä

suurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee

kalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin,

ettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin

hän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin

levyisen lahden.

Kymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja

vielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene

meidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli

minulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun

siinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin

samasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät

ystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt

ranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt

hän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta

kultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.

Oli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta

näytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa,

vaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman

Atlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain

turisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa

samoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta,

toinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä

tunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä

pitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana

satoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat

siellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.

Ja täytyy myöntää, että nämä kaupungit näyttivät uhkuvan

varallisuudessaan. Olihan siellä tietysti pikkukauppojen reunustamia,

kuumille seuduille tyypillisiä katuja, mutta suuret liikekadut olivat

tehdyt kuin meitä varten, — nimittäin ettei vain hienojen turistien

kengät likaantuisi. Kuten Calcutassa peitti täälläkin rakennus toisesta

kerroksestaan lähtien katukäytävän tarjoten ajotietä reunustavine

pylväikköineen varman sateensuojan, ja jalkakäytävät olivat kuin

kirkasväristä, suuriruutuista mosaikkia. Kaikki ajateltavissa olevat

kauppatavarat olivat edustettuina monipuolisissa kaupoissa, ja

aikaisemmat ostonsa laiminlyönyt Euroopanmatkustaja saattoi täällä

hyvin korvata Intian tuliaisensa. Kadulla kohtaamamme ranskalaisen

Tahitin virkamiehen kanssa poikkesimme hindulaiskauppaan, hän kun ei

ymmärtänyt sanaakaan englantia. Kaupan ovi oli tosin tällä hetkellä

suljettu − ensimäisellä aamutunnilla —, mutta valot siellä paloivat, ja

ovelle koputtamalla saimme heti kolme aulista myyjää käytettäväksemme.

Liikkeen johtaja oli tietysti mukana, ja mehän tunsimmekin toisemme.

Neljä kuukautta aikaisemmin olimme jo tehneet tuttavuutta Singaporessa.

— Taas totesimme, että maailma on sentään sangen pieni.

Ravintolassakin poikkesimme kostuttamassa kuuman ilman kuivaamia

kurkkujamme. Tarjoilijoina toimivat moitteettoman mustiin puetut

valkokauluksiset, hyvin dreseeratut neekerit, miespuoliset. Naiset ovat

siellä vain muita tarkoituksia varten.

Tilasimme pintin olutta, mutta neekeri sanoi, ettei saa. Nyt vasta

itsekin äkkäsimme olevamme Yhdysvaltojen maaperällä, kieltolakimaassa.

Vain limunaatia ja jonkunlaista kruunupilsneriä tarjottiin. Mutta

neekeri sanoi, että kadun toisella puolen Colonissa saa, mitä mieli

vain halajaa.

Cristobal ja Colon ovat itse asiassa samaa kaupunkia. Johan nimikin

osoittaa, että se on rakennettu Kristoffer Kolumbuksen muistoksi.

Panaman kanavaa rakennettaessa jaettiin kaupunki sekä laajuudelleen

että nimelleen siten, että Cristobal tuli kuulumaan kanava-alueeseen,

siis Yhdysvalloille, ja Colon jäi Panama Republicin puolelle. Vain katu

erottaa nämä kaupungit ja siis myös eri valtakunnat toisistaan. Colonin

puolella on kaikkinainen tarjoilu vapaata, mutta Cristobalin puolella

vallitsee kieltolaki.

Colonin puolella asuva saa olla päissään Cristobalissakin, sillä hän

voi aina väittää tuoneensa humalansa kotimaastaan, mutta Yhdysvaltojen

kansalaisen on siinä tilassa parasta pysytellä kadun toisella puolen,

sillä hänen humalansa on siellä rangaistava rikos. Asiantuntijat

kertoivat, että jos ylenmäärin kuormitettu Yhdysvaltojen alamainen

sattuu kaatumaan ja nukahtamaan rajakadulle siten, että pää jääpi

Cristobalin puolelle, niin U.S.A:n poliisit korjaavat hänet heti

huomaansa sakottamista varten, koska humalan lasketaan asustavan juuri

pääpuolessa. Jos häntä kaatuessaan sattuu onnestamaan niin hyvin, että

pää on rajaviivan toisella puolen, Colonissa, niin poliisi potkii

muutkin ruumiinosat samaan valtakuntaan ja jättää hänet sitten rauhaan.

Tanssihalu on näissä kaupungeissa suuri, eritoten Colonin puolella,

jossa yleensä pääasiallisimmat huvittelupaikat ovat. Tanssisalonkiin

päästäkseen ei tarvinnut kiivetä monia portaita kiiltävänappisten

lakeijojen ohi, vaan ne sijaitsivat aivan kadun tasalla. Leveistä,

avoimista ovista kuului musiikki jo kauas kadulle, ja heti käytävältä

sisäänastuttuaan sai alottaa tanssin. Tungos oli kuitenkin kaikkialla

suuri, ja vaikka kävimme ainakin parissakymmenessä saloonissa, emme

missään mahtuneet tanssimaan. Tungoksesta nähtävästi johtui, että

muutamat tanssivat porttikäytävissä, toiset keskikaduillakin.

Minkäänlaisia passeja tai muita henkilöllisyystakeita ei matkustajilta

Panamalla vaadittu. Sinne olisi voinut jäädä passittakin, ja useat

kuulemma käyttävät tätä tietä Yhdysvaltoihin livahtaakseen, sinne kun

pääsy nykyisin on sangen vaikea. Yritys vaatii kuitenkin paikallisten

olojen tuntemusta, sillä muuten voi käydä kuten kaikkia yrittäville

juutalaisille, jotka aikoivat kiertää Yhdysvaltain maihintulokieltoa.

Silloin nimittäin, kun Yhdysvallat alkoivat säännöstellä

siirtolaistulvaa ja määräsivät, että vain vissi lukumäärä kutakin

kansallisuutta saa vuosittain tulla maahan, keksi joku ovela

juutalainen takaportin. Tämä takaportti oli Cuba.

Cubaa sanotaan tasavallaksi, joka on Yhdysvaltojen protektoraatti,

mutta itse asiassa se on Yhdysvaltojen alusmaa. Cuban alamainen on

samalla Yhdysvaltojen alamainen, ja tällaisen alamaisuusoikeuden voi

saada jokainen vuoden Cubassa asunut henkilö, ja Cuban kansalainen voi

taas milloin tahansa siirtyä asumaan Valtoihin. Näin voi siis yhdellä

vuodella kiertää ankaran ja tarkoin valvotun maihinnousukiellon.

Kuten sanottu huomasi tämän seikan eräs juutalainen, ja hän antoi

havaintonsa heti muiden uskonveljiensä tiedoksi. Alkoi juutalaisvaellus

Cubaan, etupäässä vain heikompivaraisia, sillä rahakkaammat ostivat

itselleen muuten maihinpääsyn. Heillä ei ollut aikaa uhrata kokonaista

vuotta Cubassa oleskeluun.

Niinpian kuin cubalaiset laivanvarustajat, välittäjät ja agentit

keksivät nämä uudet siirtolaiset, äkkäsivät he myös uusia

ansiomahdollisuuksia. Tavallisesti oli tulokas järjestänyt raha-asiansa

siten, että hän saattoi vuoden oleskella Cuballa. Yhdysvaltoihin

uskalsi kyllä mennä rahattomanakin, siellähän kajastivat suuret

ansiomahdollisuudet; pääasia vain, että jäi laivamatkaan tarvittava

rahasumma, Yhdysvalloissa oli tuhannen mahdollisuutta, jotka lyhyessä

ajassa korvaisivat häviön.

Kun asianomainen sai Cuban kansalaisoikeudet, kääntyi hän paikallisen

matka-agentin puoleen, sillä aivan mutkattomasti ei cubalaisenkaan

siirtyminen Yhdysvaltoihin tapahdu, senkin täytyy käydä hiukan

salakähmäisesti. Agentti oli jo aikaisemmin ottanut selville uuden

alamaisen taloudelliset olot, tiesi tarkalleen hänen aivoituksensa ja

toimi oman etunsa mukaisesti nylkeäkseen kundinsa putipuhtaaksi.

Hän ilmoitti, että matka on perin vaarallinen, mutta kohtuullisesta

— ja monenkertaista laivapiletin hintaa vastaavasta — korvauksesta

suostuu hän kulettamaan matkustajan seitsemän tuntia Yhdysvaltoihin.

Sen ajan ottaa matka Cubalta Floridan rannikolle. Matka on tehtävä

pimeän aikaan ja suurimmassa salaperäisyydessä.

Siirtolainen maksoi mielelläänkin pyydetyn summan, ja salaperäinen

retkikunta lähti matkalle. Ajettiin seitsemän tuntia, sitten laskettiin

maihin oudossa satamassa ja matkustajille ilmoitettiin, että nyt

herrat ovat Yhdysvalloissa. Laiva hävisi nopeasti takaisin merelle, ja

matkailijat kukin kykynsä mukaan koettivat sopeutua uuteen ympäristöön.

Jonkun aikaa täytyi tietysti elää aivan huomaamattomana henkilönä

ja kenties piiloitellakin, mutta täytyihän lopulta ottaa selville,

kuinka tästä nyt pääsee suurempiin liikepaikkoihin. Ja silloin saikin

matkustaja tietää olevansa yhä Cubassa. Laiva oli ajanut seitsemän

tuntia, mutta ei Floridaan, vaan pitkin Cuban rannikkoa. Satama, johon

matkustajat jätettiin, oli cubalainen, mutta se kuului joka tapauksessa

Yhdysvaltoihin. Laivayhtiö oli siis täyttänyt sitoumuksensa,

kuljettanut matkustajia seitsemän tuntia ja jättänyt heidät U.S.A:n

satamaan.

Tällaisia matkailijoita on Cuballa nykyisin paljon. Monet ovat

useammankin välittäjän avustuksella koettaneet päästä mantereelle,

mutta monen matkarahat ovat huvenneet näihin yrityksiin. Nyt he

kulkevat Havannan kaduilla kainalossaan laatikko, josta joskus

onnistuvat myymään tulitikkurasian tai tupakkaa tai näivettyneitä

hedelmiä. Asuntoa ei heillä ole, — eikä siellä sellaista tarvitsekaan,

he nukkuvat missä kulloinkin sattuu, mutta he uskovat vahvasti, että

kerran tulee satamaan sellainenkin rahtilaiva, jonka hiiliruumassa he

pääsevät kauan toivomalleen mantereelle, — ja siellä alkavat kultaiset

päivät.